Emotionaalinen manipulaatio

Aha, näköjään kirjoitan nyt suomeksi, mutta ehkä sen takia koska tämä aihe oli liian rankka facebookkiin, jonne tämän alunperin suunnittelin, en tosin kirjoittanut siitä ennen kuin nyt.

Aihe on emotionaalinen manipulaatio, jota minä ainakin näen maailmassa käytettävän liian paljon ja usein vieläpä harmillisiin tarkoituksiin. Peruskoulussa en asiaa vielä tajunnut, mutta tämä shokeeraamiseen perustuva vaikuttaminen oli käytössä jo tuolloin, ja sitä sovellettiin ihmisiin, joilla ei vielä ollut keinoja suojautua shokilta. Syyttää en voi opettajiakaan, koska hekin olivat näiden menetelmien kohteita yhtä lailla. Noh, emotionaalista manipulaatiota käytettiin kouluväkivallan torjunnassa, siis hyvässä tarkoituksessa, mutta jotenkin tuntui että shokeeraamisella vain korvattiin muuten puuttuvia metodeja. En syytä siitäkään, sillä maailma käytännöllisesti katsoen on ja pysyy epätäydellisenä.

Ensimmäinen asia, josta olen vihainen, on se että emotionaalista manipulaatiota käytettiin hyvien esitelmänumeroiden saamiseen. Tämän lapset olivat oppineet vanhemmiltaan, sillä itse skidit eivät tuommoista keksi. Eräs luokan sinänsä vähemmän lupaavimmista oppilaista, joka myöhemmässä elämässään sai linnatuomioita jostain pienistä, piti esitelmän pojasta, joka oli menettänyt molemmat kätensä yrittäessään sytyttää kaasulla toimivaa kiuasta. Jokainen muu oppilas oli pitänyt esitelmän vähemmän raflaavista aiheista, mutta tämä yksi jäi mieleen.

Esitelmä ei taatusti jäänyt mieleen sen takia että se olisi ollut niin massiivisen hyvin vedetty, se jäi mieleen koska se edusti emotionaalista manipulaatiota. Se edusti sellaista moraalitonta truismia, että kun pitää esitelmän opettajaa järkyttävästä aiheesta, niin saa hyvän numeron. Herranjestas! Sama jatkui myöhemminkin yläasteella, kun eräs luokkatoverini piti esitelmän sairaudesta, johon hänen isänsä oli menehtynyt. Esitelmän aikana opettaja käänsi päänsä käsien varaan ja pyyhki kyyneleitä. Esitelmää pitänyt tyttö sai tietysti kympin. Tämän tytön kaveri piti sitten tietenkin esitelmän äitinsä MS-taudista, mutta tätä numeroa en tiennyt, ehkä joku ysi.

Toisinaan manipuloiva esitys meni pieleen, eläinkokeista kertova nyyhkyttävä esitys sai aikaan vain suulaita kannanottoja, ehkä siksi koska se oli liian valmista propagandaa eikä se perustunut henkilökohtaiseen tragediaan. Arvatkaapa olisiko RC-harrastukseen perustuva peruskouluesitelmä ikinä saanut yhtä hyvää numeroa ainakaan yhtä vähällä vaivalla?

Toinen ärsyttävä piirre on se, että monen elokuvan arvostus saattaa täysin perustua tunteiden käsittelyyn. Pahin esimerkki ehkä on Mel Gibsonin Kristuselokuva Passion of the Christ, jossa kristinuskon messiaaseen ladotaan sellainen määrä ruoskaniskuja, että tämän kärsimykset eivät taatusti jätä ketään kylmäksi. Tai jos sellaisen verimössön näkeminen on jonkun mielestä lievää ja normaalia, niin suosittelen kriittistä introspektiota. Elokuvan ongelma ei niinkään ole sen sinänsä kuvottava väkivaltaisuus, vaan sen epärealismi. Jeesusta kohdeltiin huonosti Raamatunkin mukaan, mutta tuossa käsittelyssä hän olisi kuollut jo elokuvan alkupuolella. Gibson veti elokuvassaan totaaliset överit; toki on ymmärrettävää että ihmiset saadaan uskomaan että Jeesus kärsi ja häntä tulee arvostaa, mutta moinen esittelytapa on kömpelöintä emotionaalista manipulaatiota mitä nyt muovipaketissa voi saada. Toki on jotain splatterkauhua, mutta sen sietämään oppiminen on jo toinen ongelma.

Emotionaaliseen manipulaatioon sorrutaan vielä Spielbergin sinänsä hienossa sotakuvaelmassa Saving Private Ryan, jossa kaatuvat sotilaat huutavat äitiä. Tämä ehkä toimii Spielbergillä, mutta sama idea kupattiin myös suomalaiseen Rukajärven tie -elokuvaan, jossa sillalle loukkuun jäänyt alikersantti rupee huutelemaan ehkä vähän liian aikaisin. Katsojien järkyttäminen suurilla kontrasteilla saa aikaan shokkiefektin, mikä luo realistisen vaikutelman, mikä puolestaan voi silti olla virheellinen. Kuolevat huutamassa äitiä on toki dokumentoitu sota-aikainen ilmiö, mutta pääsääntöisesti kuolemanhoureissa, ja sota-sairaalassa. Ei vielä taistelukentällä osuman saadessa. Mutta toki kauniimpaahan se äitiä on huudella kuin kiroilla, sopii elokuvaan, vaikka onkin juuri sitä emotionaalista manipulaatiota, jonka tarkoituksena on tässä tapauksessa luoda mahdollisimman todentuntuinen mutta silti niin cheesy elokuva.

Sodassa emotionaalinen manipulaatio on tuttu, mutta suurelle yleisölle usein tiedostamaton aihe. Tästä tulenkin kolmanteen asiaan, josta tuohdun, sillä pääsääntöisesti manipulaatiota käyttävät äärivasemmistolaiset äänitorvet, joille viihteen propaganda on usein itsetarkoitus. Esimerkiksi musiikkivideo, jolla kuvataan amerikkalaissotilaita tappamassa pikkulapsia päähän osuvilla luodeilla voi jollekin olla tärkeä poliittinen kannanotto, mutta silti se on fiktiivisellä yksityiskohdalla mässäilevää emotionaalista manipulaatiota. Se, että asia on fiktiota, ei häiritse viestin läpiviemistä. Kenelle moisen fiktion toimittaminen on mielekästä poliittisesta syystä, pyrkii kyllä löytämään tapahtumalle oikeat viitteet myös todellisesta elämästä.

Tämä on kuitenkin tahditonta, kuten oikeastaan kaikki politisoiva taide, paitsi toki silloin kun taide itse on niin hyvää että sen poliittisuus ei anna pilata lopputulosta. Emotionaalisen manipulaation käyttäminen on nykyisellään ainakin epäobjektiivista, koska sitä pääsääntöisesti käytetään vain USA tai Israel-vastaisiin agendoihin, mutta tämä on toinen aihe, jonka käsittelyn ohitan tässä. Samalla tavalla manipuloivaa on toki se, että Holokaustin uhreja usein personifioidaan, esimerkiksi Anne Frankilla, mutta Holodomorissa tapetuille ja muille kommunismin uhreille ei ole omaa Anne Frankia vielä löytynyt.

Emotionaalinen manipulaatio on yksi postmodernin aikakauden voimakkaimpia vähän tiedostettuja masinointeja. Siitä on todisteena Vietnamin sodan sinänsä pari järkyttävää uutiskuvaa: toinen on napalmista palanut vietnamilaistyttö, ja toinen kuva on filmipätkä, jossa etelävietnamilainen sotilas ampuu vangittua sissiä päähän. Näitä kahta uutiskuvaa pyöritettiin 60-luvun USA:ssa niin usein, että ihmisten mielet kääntyivät sodan vastaisiksi. Vietnamin sodasta tuli suorastaan aikakauden rock-musiikin kulmakivi: se yhdisti sukupolven sodanvastaisuudella ja loi todellisen protestiaallon, joka olisi kyllä jäänyt himmeämmäksi, mikäli sotasensuuri olisi ollut kovempaa. Jos USA ei suorastaan hävinnyt sotaa lehdistön takia, niin ainakin sodan häviö nopeutui sen ansiosta.

Vanhan änkyräsukupolven, siis 'suurten ikäluokkien' USA-viha on paljolti peräisin Vietnamin sodan ajoilta. Pari uutiskuvaa olivat tehokkainta propagandaa mitä ikinä länsimaissa oltiin aiemmin pystytty ikinä luomaan. Koti, uskonto, ja isänmaa eivät saa kunnon kaikua aikaan kun sellainen tarkoittaa Vietnamilaisen tytön kärvistämistä napalmilla, sekä epäillyn Viet Cong -sissin päähän ampumista. Miettikääpä itse kumpi propaganda on tehokkaampaa.

Pohjois-Vietnam syyllistyi itse sotarikoksiin, tosin uutisointi oli kommunistihallinnon puolella kuten sen kuulijatkin jämäkässä ruodussa. Sodan jälkeen monet Viet Congin sissit lähetettiin pohjoisen omalle keskitysleirille, jossa nämä kärsivät suunnattomasti, mutta heidän protestinsa ei milloinkaan saavuttanut napalmitytön tai päälaukaussissin mediaseksikkyyttä.

Tätä on emotionaalinen manipulaatio, yksi fetistisen yksityiskohtaisesti kuvattu väkivallanteko on tehokkaampi poliittinen ase kuin 20 miljoonan totalitarismin uhrin mainitseminen. Se on epäkohta.