torstai 24. helmikuuta 2011

"Affu" - Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner

En voi sille mitään että kuulun kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin faneihin. Koska päätin kirjoittaa idolistani, niin aloitankin tarkastelemalla Tannerin nykytilaa, ja siitä voisinkin oikopäätä todeta että kovin kuolleelta vaikuttaa, tosin ymmärrettävästä syystä. Arvioisin Suomessa olevan jotakuinkin 30-40 henkilöä, jotka voisivat määritellä itsensä Tanner-faneiksi sanan painavimmassa merkityksessä. Ei tämä silti nyt niin huolestuttavaa ole, parempi vain Tannerille että hänellä on vain "hyviä" faneja, sillä fair-weather fanit ovat kenelle tahansa artistille enimmäkseen pelkkä riesa. Enkä minä mistään erikoisuudentavoittelusta ole Tannerfani, ei hän sopiva kohde ole sellaiseksi, parempi sellaiseen tarkoitukseen on aina joku moderni ei-kovin-kuuluisa ja vielä elossa oleva artisti. En viitsi sanoa että jazz.



Koska muualla olen jo kirjoittanut Tannerista, ja miksi en olisikaan, niin päätin silti kirjoittaa taas. Tällä kertaa kirjoitan kuitenkin takaperin, nykyhetkestä taaksepäin, ehkä siksi että en kirjoittaisi samalla tavalla liian montaa kertaa, taikka siksi että ennen en näin olekaan tehnyt. Viimeisin Tanneria koskeva merkittävä julkaisu on Mikko-Olavi Seppälän teos Hauska Poika (2009), josta facebookiin kirjoitin vapaamuotoisen arvostelun. Teos on kriittinen, ja tieteellisesti aihettaan lähestyvä, mikä tarkoittaa että teos on raskaslukuinen ja faktapitoinen. Kevyttä rupattelua se siis ei sisällä, mikä johtaa siihen että Tanner ei kovin hyvin popularisoidu Seppälän teosta lukemalla. Samalla myös tieteeseen kuuluvan lähdekritiikin takia paljon hilpeätä aineistoa jää avoimeksi taikka peräti käsittelemättä, joten se jäänee jonkun muun tehtäväksi. Seppälän teos painottaa lisäksi paljon musiikkitieteellistä lähestymistapaa, mikä johtaa myös siihen että Tanner vaikuttaa hyvin minimalistiselta kohteelta. Kulttuurihistoriallinen puoli teoksessa jäänee heikommaksi, mutta kaikesta tästä huolimatta Seppälän teos on paras Tanner-teos, mitä koskaan on julkaistu.

Tannerin tuotantoa ei ole julkaistu CD-muodossa kuin hyvin vähän. "Kulkurin valssi" esiintyy suomalaista äänilevyä juhlistavalla 100-vuotiskokoelmalla, joka muutoin oli niin tylsä etten jaksanut edes kirjastosta lainata sitä ulos. Tämän lisäksi on vielä joitain muitakin kokoelmia, mutta mitään sinänsä asiaankuuluvaa boksia ei ole saatavissa, säilyneet laulut mahtuisivat kyllä ilmeisesti kolmelle CD:lle. Tannerin kappaleita on kyllä kuunneltavissa esimerkiksi Ylen sivuilla ja Doria-tietokannassa, mutta fyysesti kappaleita ei pääsääntöisesti saa ulos muuta kuin alkuperäisinä savikiekkoina, joista joutunee pulittamaan vähintään tuollaiset 30 euroa kappaleelta. Kappaleiden masterointikin on aikalailla koelentäjäpuuhaa, youtubessa on joitain viritelmiä, jotka lähinnä todistavat että Tanneria ei paljoa voi parannella. Savikiekkojen äänivolyymitkin ovat yleensä hyvin epätasaisia, niin että samalle levylle siirrettäessä toinen laulu kuuluu jumalattoman kovaa, toinen hiirenhiljaa, kolmas peittyy Sakeus Juuri-Ojan pianosäestyksen alle, ja neljännellä pitää savikiekko itse niin kovaa meteliä että kunnolla ei kuulu Affu eikä Sakeus. Mutta muutoin Youtube-Affulla on kyllä ilahduttavan paljon katselukertojakin.

Tannerin musiikkia ei nykyaikana paljoakaan kuule ainakaan uutuuslevytyksinä. Se ala millä Tannerilla edelleen on jonkinlainen elävä edustus on teatterimaailma, ja tällöinkin Tanneria lauletaan irrallisina numeroina esimerkiksi maalaisromantiikkaa käsitelevinä lauluina, kuten kerran kun laulu "Tytön huivi" esitettiin eräässä kesäteatteriesityksessä, jota olin katsomassa. Kun haetaan viimeisintä coverin esittäjää niin mieleeni ei tule muuta kuin joku Heikki Kinnusen suorastaan vastenmielisen pellemäinen tulkinta muutenkin inhoamastani laulusta "Mamman lellipoika", ja tämä oli joskus 80-luvulla. Myös Vesa-Matti Loiri on esittänyt kappaleen "Laulu on iloni ja työni", mutta tämä on ollut enemmän toisen käden lähteestä, rillumareistä, ammennettua.

Kuuluisin Tanner-tulkki koskaan on tietenkin Sakari Halonen, joka näytteli Affua elokuvissa Orpopojan valssi (1949) sekä Tytön huivi (1951). Halonen hakeutui elokuvan casting-tilaisuuteen ilman että olisi koskaan ollut kuullutkaan esittäjästä, mutta hän esittikin Tanneria sitten käytännössä loppuelämänsä ajan. Halonen oli tosin paljon parempi laulaja kuin Affu, ja hänen takiaan Tannerista muotoutui sellainen mitä tämä tuskin koskaan itse oli ollut. Elävän huumorin sijasta Tannerista tuli evergreenien mies: Halosen kauniit tulkinnat esimerkiksi lauluista "Orpopojan valssi" ja "Ma odotan sua" nousivat Tanner-hiteiksi, kun taas Affun itsensä käniseminä nuo laulut olivat olleet vivahteeltaan täysin toisenlaisia. Elokuva Tytön huivi kaiken lisäksi teki Tannerista elossa oleville perheenjäsenilleen täysin tunnistamattoman henkilön. Helsinkiläinen, maalaisista vitsaileva humoristi olikin nyt Suomifilmien naisia pussaileva kuuma ori, ja valitettavasti Tannerin muisto sellaiseksi jäikin. Tämä olisi lähes sama jos Simo Salmisesta tehtäisiin elokuva, jossa pääosaa esittäisi Mikko Leppilampi.



Halosen tulkinnat ovat kyllä pääsääntöisesti hyviä, toisinaan jopa mainioita, kuten laulu "Tavaritshin svobodaseikkailut", joka eräästä melko sietämättömästä syystä on saatavissa vain Valkoisen Suomen lauluja -kokoelmalta. (Tämä laulu nimittäin Tannerin omana aikana tulkittiin amerikansuomalaisten työläisaktivistien parissa neuvostovastaiseksi, mutta tästä myöhemmin). Myös Tapio Rautavaara oli mainio Tanner-tulkki, joka levytti eräät kappaleet jopa useaan kertaan. Itse olen kyllä harvoin kuullut kappaletta "Kulkurin valssi" Rautavaaran esittämänä, mutta mielestäni Tapsa on jopa parempi laulun esittäjänä kuin muutoin yltiöromanttinen Tauno Palo. Rautavaara ei pelkästään esittänyt näitä Tannerin sentimentalistia lauluja, vaan ohjelmistoon kuului myös hullunkurisempia lauluja kuten "Pilanlaskija" sekä "Vihellän vaan". Näiden lisäksi, Rautavaara pikalevytti Yleisradiolle Tanner-potpuria varten muun muassa kappaleet "Jannen hanuripolkka", "Kantarella ja Jimmy", "Niin Ameriikas" sekä yhdessä Reino Helismaan kanssa laulun "Yhteinen Susannamme", joka oli Tannerin mielenkiintoinen muunnelma amerikkalaisesta "Oh, Susanna" kansanlaulusta.

Suomessa koettiin vuonna 1947 jonkinlainen Tanner-buumi, koska olihan kulunut 20 vuotta laulajaikonin kuolemasta. Affun kootut laulut julkaistiin nuottikirjana, säilyneitä savikiekkoja ryhdyttiin urakalla etsimään, ja Suomen parhaat silloiset laulajat esittivät Tannerin kappaleita, jotka saivat nyt täysin uuden sovituksen ja viimeisen päälle sliipatun pimppauksen uudeksi kuosikseen. Kaikilla Tannerin alkuperäisillä levytetyillä lauluilla oli ollut vain hyvin yksinkertainen sovitus, ja tavallaan tämä kaikki tehostusten käyttö vääristi Affun omaa kulttuuriperintöä. Toisaalta "pimppaus" oli täysin perusteltua: Affun alkuperäislevytykset olivat suoraan sanottuna "demoja", jotka eivät vastanneet hänen oman elävän itsensä esitystä läheskään täydellisesti. Affun laulut uusissa kuoseissa olivat, ironista kyllä, kaikkein parhaita esityksiä hänen lauluistaan. Mikko-Olavi Seppälä lisäksi osaa kertoa että myös Siiri Angerkoski esitti tulkinnan kupletista "Haloska ja ne toiset muijat", mikä nyt pitäisi minun mielestäni olla vain imartelevaa jokaiselle Tannerfanille. Ja tänään kun pääsen tätä kirjoittamasta niin oitis otan yhteyttä Yleisradioon, että nämä laittaisivat kuunneltavaksi tuon Affu-potpurin sivuillaan, mikäli se on mahdollista.

Vielä 30- ja 40-luvuilla Affun perinne vaikutti suoraan ajan kuplettilaulajiin. Matti Jurva ja Einari Ketola olivat kenties itsekin nähneet Affun laulamassa, joten heidän tulkintansa olivat aika lailla suoraan kohteestaan peräsin. Toisaalta nämä perinteen jatkajat kuulostivat rasittavilta jäljittelijöiltä, ja samaa voisin sanoa Reino Helismaasta, joka kirjoitti suorastaan erehdyttävästi Tannerin musiikkia muistuttavia kappaleita kaiken maailman "pippelis-poppelis" ja "daigagaiga duu" -tyyppisin jankutuksin tahditettuina. Vaikka tarkoituksena ehkä olikin Tannerin arvostaminen, niin olisivat vain jättäneet nämä tekemättä, sillä heillä oli puolellaan liian hyvät tallennusvälineet, ja siitä syystä nykyaikana heidät muistetaan paremmin kuin Tanner itse. Kansansuosiossa, ja lavalla, olisi Tanner kylläkin kevyesti nokittanut nämä jäljittelijät, joiden samankaltaiset mutta epäoriginellit laulut suoraan sanottuna vain ärsyttävät.

Tanner oli originelli. Hänellä ei ollut tarkoitusta ryhtyä Suomen ensimmäiseksi megatähdeksi, vaan hän alun perin tahtoi rakennusinsinööriksi. Rakennusalalla hän kuitenkin epäonnistui, joten hän joutui etsimään taitojensa näyttämiselle toisen tien: siksi hän purki kaiken pelleyteen. Hän laulaa luritteli sävelmiä, joita hän vain poimi jostakin esittäessään jotain hahmoa. Hän kompuroi, änkyröi ja irvaili, aluksi mahdollisesti vain peittääkseen omaa pettymystään, mutta lopulta kävi niin että hänestä tuli siinä kaikessa mainio. Hän ei ollut taitava laulaja, mutta hän käytti älykkäästi niitä lahjoja, joita hänellä oli. Vitsien laittajana hän oli taitava, hän sai ihmiset nauramaan. Hän oli ilkeä, hän osasi irvailla juuri niistä kohteista, joille ihmiset halusivatkin nauraa. Hän vain oli niin hyvä.

Sittenpä Suomessa alettiin valmistaa soivia levyjä, kun ääntä kerran pystyttiin tallentamaan. Tannerkin sattui olemaan juuri näitä äänellä itseään elättäviä, joten hänetkin otettiin mukaan äänentallentamislaboratorioon. Levyttäminen oli tarkkaa puuhaa, sillä liian kovaa ei saanut laulaa tööttiin, joka tallensi ääntä, sillä muutoin ääntä piirtävä neulanen saattoi luisua pois paikoiltaan. Kovaa ja korkealta laulaessa oli nojauduttava taakse päin, ettei otto menisi pilalle. Tällä tavoin Tanner sai tallennettua muutamat numeronsa, ennen kuin nämä äänentallennusamatöörit lopettivat toimintansa Suomessa. Äänitteiden fidelity oli heikkoa, mutta kulttuurisena tekona tallennuspuuha oli suunnattoman arvokasta. Vaikea on kuitenkin arvioida miten paljon tallennettu "Römperin tanssit" -kappale eroaa Tannerin yleisölle esittämästä versiosta, sillä sen verran varovaiselta veto kuulostaa niin että sen kaksimieliset sanatkin saa selville.

Tannerin suosiota ei voi selittää pelkästään musiikilla, sillä hänen esityksensä oli kokonaisvaltainen tapahtuma, johon kuului laulua, pelleilyä, välipuheita, vitsejä, irvailuja, asusteita, sekä interaktiivisuutta yleisön että myös pianistin kanssa. Laulut olivat kuitenkin niitä numeroita, jotka ohjelmalehtisiin painettiin ja samoista ohjelmalehtisistä käy myös ilmi että Tannerin jälkeen ei paljoa muita esittäjiä lavalle kehdannut nousta...

Tanner kiersi paljon Suomea, ja Seppälän arvion mukaan läheskään kaikkia esiintymistilaisuuksia ei tunneta säilyneiden aineistojen perusteella, niitä on siis enemmän kuin pystytään varmuudella luettelemaan. Suomessa Tanner saavutti megalomaanisen suosion 1910-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä Affu lähti laajalle Pohjois-Amerikan kiertueelle. Kiertue ei sujunut ongelmitta, sillä juuri päättyneen kansalaissodan takia monen punahenkisen amerikansuomalaisen mielestä Affu oli poliittisesti vääränvärinen suomalainen. Affu raivostui asioista, joista punainen amerikansuomalainen lehdistö kirjoitteli mustamaalatakseen artistia. Hän ei ollut omasta mielestään millään tavalla poliittinen henkilö, vaikka yhteiskunnalliset mesoajat, myös sosialistit, saivat kyytiä hänen huumorissaan. Vähäinenkin epäily, ja aiheiden puutteessa myös keksitty puutaheinä, riitti poliittisen lehdistön polttoaineeksi. Hampaisiin otettiin väliaikaishallintoa irvaileva laulu "Tavaritshin svobodaseikkailut", joka oli julkaistu jo heinäkuussa 1917, siis ennen koko bolshevikkikomennon alkamista. Tämä täysin perustamaton kiista lienee myös se syy miksi tämä tavaritshilaulu esiintyy Valkoisen Suomen lauluja -kokoelmalla.



Vaikka Affu saikin lopulta myös rohkaisevaa, ja sanotaanko asiallista palautetta, Amerikan kiertueeltaan, masentui hän kovasti eräiden piirien vastaanotosta. Äärimmäinen  vasemmisto, jolle hän kyllä irvaili laulussaan "Eduskunnasta vuodelta 1918", oli jo tuolloin yhtä vähän syyttämättä jättävä kuin nykyäänkin. Seurauksena oli masennus, ja lopulta tuberkuloosiin sairastuminen, josta Affu ei enää noussut lavoille. Hänen elämänsä loppupuolella levyttämänsä laulut myös muuttuivat surullisemmiksi, ja tavallaan myös "paremmiksi", vaikka ne juuri niitä lauluja olivatkin, jotka hieman vääristäen loivat kuvan hänestä hänen jälkipolvilleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti