Nope, Finland did not set a siege against Leningrad, and I am generally pretty suspicious about people who later have wanted to change the history to look like Finns had actually participated in the siege. The whole thing is pretty much a new invention. I need to write this in English because of the public and for the easier reference possibility too.
At youtube, there is a channel called pronssisoturi, which mostly consists of videos of some recent activity of Johan Bäckman and those neo-Stalinist people, who hardly ever are taken seriously, deservedly too. Among the videos there was a now removed video of a MTV3 newsreport showing the nashi-youth decorating the grave of Marshall Mannerheim with flowers to glorify the fact that Mannerheim had not attacked Leningrad during the Second World War. And it is no wonder that the video was taken away right after I had commented it with something like "it is great that the Russians with their gesture want to overthrow the myth only the goofiest non-historians have wanted to maintain".
Yes, Marshall Mannerheim had declared, that if Finland will ever attack Leningrad, he will not be conducting such an operation. Mannerheim had wanted to liberate the city of Peter the Great during the Russian Civil War, but that time there was no chance to start the offensive since the White forces were too weak. History also shows that Mannerheim did stand behind his words. So did his army.
The people who want that Finland had participated in the siege of Leningrad include Field Marshall Jodl, Russian historian Nikolai Baryshnikov, and few Finnish authors like Paavo Rintala. Jodl was said "no", which worsened the relations with wartime Finland and Germany; Baryshnikov has argued that it was only a convention not to talk about it during the Cold War years because the Finno-Soviet relations had to remain calm; and about these left-nutty authors there is hardly other thing to say that they have no any weight on words as historians and they can be just ignored. Baryshnikov's argument is inconsequential too with all the Russian post war demands and the general arrogance they showed, or was it only that the big bad wolf was so afraid of the porkies that it had to bow down?
The two Soviet Winter Wars
The usual Soviet excuse for the war of 1939-40 was that "Soviet Union needed terrain to defend against the upcoming German attack". This was however not the original title of the show, for originally the Soviet Union had started the war to "liberate the Finnish worker from the yoke of the White Bandit". This upcoming German enemy had agreed it, that Finland should be occupied by the Soviet Union, because the Finnish defense forces were estimated to be too weak to repel the Soviet onslaugh. The secret protocols of the Molotov-Ribbentrop Pact are no secret history any longer: Finnish destiny was determined to be exactly the same as those of the Baltic states. This was the first of the two Soviet Winter Wars.
We can say that the first Winter War was lost by the Soviets, because of the Finnish resiliency. The Finnish worker had determined to fight with the White Bandit. In a recently discovered Wikileaks document Putin is explaining Halonen that the Winter War was a mistake by Stalin. Defense of Leningrad was hardly behind the whole event. Also, to defend Leningrad you have had to conquer the whole Finland, not just the few border hamlets. Soviets made Peace with the Finns because Finns had started to receive support from all over the world, and Stalin did not want to get in trouble with likes Britain, France, Italy, Hungary, the United States. Soviets however won the second Winter War, but only partially: Finns agreed to cede Viipuri but managed to hold it out too against the Soviet offensive.
A word about Axis and Allies: when the world was about to be set up on fire, the alliances at start were quite different to those of the alliances in the end. Britain and France were allies, and with France there was a defensive agreement with Poland, Czecholovakia (out), and the Benelux countries. Other allies were Germany and the Soviet Union who were against everybody else. Everybody else was completely neutral, and mostly because everyone disliked both Communism and Nazism.
The Nazi Germany had not supported Finland during the Winter War in any way: and why it should have? It was only the result of the Winter War that lead Hitler to re-estimate its potential allies and enemies. Finns were non-Aryans, and save for the Swedish speaking Finns, allegedly 'mongoloid', and that means not above Russians in general.
About the time when the Operation Barbarossa began, Finns found themselves at war with the Soviet Union. There was no need for the declaration of war, because the Soviets had bombed Finnish cities first. Soviets had already been attacked by German aircraft, which they believed were using bases in Finland, and this was not untrue. Regardless of this, the provocation goes back to the Soviets, who had many times violated the Peace agreement they had written with Finns in 1940. We might also examine the Finno-Soviet borderlines of 1940 more closely.
Soviet Union was planning to attack Finland again when a proper occasion would arise. Therefore the naval and army base at Hanko was equipped with offensive units, like an armoured train, plus an airbase with aircraft, and more than a division of well-trained troops. Finns responded with building the Harparskog-defensive line against the fortress of Hanko. When the Peace agreement was written in 1944, the Soviets didn't want Hanko any longer because the weakness of the place had been revealed, and therefore they wanted Porkkala. This base was not a long way from Helsinki, their ultimate target. Elsewhere, if Germans had defeated the Royal Airforce in 1940 and started the Operation Sea Lion against the Britain, Soviets had had an excellent chance to attack westwards.
Soviets needed terrain to defend against... fairly speaking Finns needed too! Therefore in 1941 Finns advanced into Syväri, and Povenets to gain hold at the Maaselkä-isthmus. Advance into Povenets caused a declaration of war from Great Britain against Finland, which however lead to no any combat to occur between Finns and Brits. Finns stopped their offense in order not to annoy the Western Allies, who were at the time providing supplies for the Soviet Union, and the most important depot was located at Sorokka, within a reach of Finnish hands. It was also entirely because of the Western relations why Finns never continued the attack at Maaselkä.
Finnish operations against Leningrad
- Finns stopped their advance at the Karelian isthmus too, at the lots they had already been in 1939, advancing no further, except for silencing the two fortresses to the east when 'straightening' the defensive line. This action however couldn't have added to the overall threat against Leningrad. Finns, in fact, still remained quite far away from the city. The Karelian isthmus in 1941 contained no German troops or equipment. Also there are no records of Finns issuing an artillery bombardment or air attack towards the city. For what reason too, if I may ask? Mannerheim had declared that he would not attack Leningrad, he had also strictly decreed that the airforce may not select Leningrad or Kronshtad as their targets.
- At Syväri, the German 163rd Infantry Division had taken part in the Finnish offensive. The division didn't generally perform well, but it took part on an attack towards Tihvinä, across the Syväri river, but the German division couldn't hold it against Soviet counterattack and the German troops were drawn back. Finns didn't care what these Germans do.
- Finns captured the power station at Syväri too, cutting off most of the electricity at Leningrad. This still needs not to be an action directed against Leningrad primarily, because the operation still keeps in accordance with the plan to reach for the more easily defensible terrain.
- Finns let a German/Italian flotilla to use their bases at Ladoga in an attack towards Soviet base at the Lake. Soviets were equally using their base against Finnish bases. In a war you may shoot back, and you don't mind if someone is doing that for you.
- Finns captured Suursaari Island, thus blocking the Baltic Navy from operating at the Gulf of Finland. Finns had controlled Suursaari before the war, and also had controlled Tytärsaari, Seiskari and Lavansaari. Suursaari had been used as a Soviet base in an attack against Kotka during the Winter War. The operation against Suursaari had a defensive purpose as well. And what generally not to do to block out the enemy navy?
- Finns bombed the airfields around Leningrad during the spring of 1944, and that was because the airfields had been used by Soviet bombers who had bombed Helsinki.
And this is how the recorded history shows it: call this a siege then remind yourself what the Soviets had had against the Finns, if not a genocide or deportation, then at least an imposement of a Soviet rule to the land. Fighting against Soviets brought the least casualties for the Finns, and there exists not such a thing like a mandatory altruistic suicide. Soviets, under their rule of Stalin brought the calamity on themselves, and on Leningrad too. Didn't Stalin also prohibit the evacuation of the civilians from the city, thus adding to the tragedy? Finns anyway managed twice to evacuate the Karelians, had been worth trying for Stalin too. But no, I guess.
perjantai 25. helmikuuta 2011
torstai 24. helmikuuta 2011
"Affu" - Kuplettilaulaja J. Alfred Tanner
En voi sille mitään että kuulun kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin faneihin. Koska päätin kirjoittaa idolistani, niin aloitankin tarkastelemalla Tannerin nykytilaa, ja siitä voisinkin oikopäätä todeta että kovin kuolleelta vaikuttaa, tosin ymmärrettävästä syystä. Arvioisin Suomessa olevan jotakuinkin 30-40 henkilöä, jotka voisivat määritellä itsensä Tanner-faneiksi sanan painavimmassa merkityksessä. Ei tämä silti nyt niin huolestuttavaa ole, parempi vain Tannerille että hänellä on vain "hyviä" faneja, sillä fair-weather fanit ovat kenelle tahansa artistille enimmäkseen pelkkä riesa. Enkä minä mistään erikoisuudentavoittelusta ole Tannerfani, ei hän sopiva kohde ole sellaiseksi, parempi sellaiseen tarkoitukseen on aina joku moderni ei-kovin-kuuluisa ja vielä elossa oleva artisti. En viitsi sanoa että jazz.
Koska muualla olen jo kirjoittanut Tannerista, ja miksi en olisikaan, niin päätin silti kirjoittaa taas. Tällä kertaa kirjoitan kuitenkin takaperin, nykyhetkestä taaksepäin, ehkä siksi että en kirjoittaisi samalla tavalla liian montaa kertaa, taikka siksi että ennen en näin olekaan tehnyt. Viimeisin Tanneria koskeva merkittävä julkaisu on Mikko-Olavi Seppälän teos Hauska Poika (2009), josta facebookiin kirjoitin vapaamuotoisen arvostelun. Teos on kriittinen, ja tieteellisesti aihettaan lähestyvä, mikä tarkoittaa että teos on raskaslukuinen ja faktapitoinen. Kevyttä rupattelua se siis ei sisällä, mikä johtaa siihen että Tanner ei kovin hyvin popularisoidu Seppälän teosta lukemalla. Samalla myös tieteeseen kuuluvan lähdekritiikin takia paljon hilpeätä aineistoa jää avoimeksi taikka peräti käsittelemättä, joten se jäänee jonkun muun tehtäväksi. Seppälän teos painottaa lisäksi paljon musiikkitieteellistä lähestymistapaa, mikä johtaa myös siihen että Tanner vaikuttaa hyvin minimalistiselta kohteelta. Kulttuurihistoriallinen puoli teoksessa jäänee heikommaksi, mutta kaikesta tästä huolimatta Seppälän teos on paras Tanner-teos, mitä koskaan on julkaistu.
Tannerin tuotantoa ei ole julkaistu CD-muodossa kuin hyvin vähän. "Kulkurin valssi" esiintyy suomalaista äänilevyä juhlistavalla 100-vuotiskokoelmalla, joka muutoin oli niin tylsä etten jaksanut edes kirjastosta lainata sitä ulos. Tämän lisäksi on vielä joitain muitakin kokoelmia, mutta mitään sinänsä asiaankuuluvaa boksia ei ole saatavissa, säilyneet laulut mahtuisivat kyllä ilmeisesti kolmelle CD:lle. Tannerin kappaleita on kyllä kuunneltavissa esimerkiksi Ylen sivuilla ja Doria-tietokannassa, mutta fyysesti kappaleita ei pääsääntöisesti saa ulos muuta kuin alkuperäisinä savikiekkoina, joista joutunee pulittamaan vähintään tuollaiset 30 euroa kappaleelta. Kappaleiden masterointikin on aikalailla koelentäjäpuuhaa, youtubessa on joitain viritelmiä, jotka lähinnä todistavat että Tanneria ei paljoa voi parannella. Savikiekkojen äänivolyymitkin ovat yleensä hyvin epätasaisia, niin että samalle levylle siirrettäessä toinen laulu kuuluu jumalattoman kovaa, toinen hiirenhiljaa, kolmas peittyy Sakeus Juuri-Ojan pianosäestyksen alle, ja neljännellä pitää savikiekko itse niin kovaa meteliä että kunnolla ei kuulu Affu eikä Sakeus. Mutta muutoin Youtube-Affulla on kyllä ilahduttavan paljon katselukertojakin.
Tannerin musiikkia ei nykyaikana paljoakaan kuule ainakaan uutuuslevytyksinä. Se ala millä Tannerilla edelleen on jonkinlainen elävä edustus on teatterimaailma, ja tällöinkin Tanneria lauletaan irrallisina numeroina esimerkiksi maalaisromantiikkaa käsitelevinä lauluina, kuten kerran kun laulu "Tytön huivi" esitettiin eräässä kesäteatteriesityksessä, jota olin katsomassa. Kun haetaan viimeisintä coverin esittäjää niin mieleeni ei tule muuta kuin joku Heikki Kinnusen suorastaan vastenmielisen pellemäinen tulkinta muutenkin inhoamastani laulusta "Mamman lellipoika", ja tämä oli joskus 80-luvulla. Myös Vesa-Matti Loiri on esittänyt kappaleen "Laulu on iloni ja työni", mutta tämä on ollut enemmän toisen käden lähteestä, rillumareistä, ammennettua.
Kuuluisin Tanner-tulkki koskaan on tietenkin Sakari Halonen, joka näytteli Affua elokuvissa Orpopojan valssi (1949) sekä Tytön huivi (1951). Halonen hakeutui elokuvan casting-tilaisuuteen ilman että olisi koskaan ollut kuullutkaan esittäjästä, mutta hän esittikin Tanneria sitten käytännössä loppuelämänsä ajan. Halonen oli tosin paljon parempi laulaja kuin Affu, ja hänen takiaan Tannerista muotoutui sellainen mitä tämä tuskin koskaan itse oli ollut. Elävän huumorin sijasta Tannerista tuli evergreenien mies: Halosen kauniit tulkinnat esimerkiksi lauluista "Orpopojan valssi" ja "Ma odotan sua" nousivat Tanner-hiteiksi, kun taas Affun itsensä käniseminä nuo laulut olivat olleet vivahteeltaan täysin toisenlaisia. Elokuva Tytön huivi kaiken lisäksi teki Tannerista elossa oleville perheenjäsenilleen täysin tunnistamattoman henkilön. Helsinkiläinen, maalaisista vitsaileva humoristi olikin nyt Suomifilmien naisia pussaileva kuuma ori, ja valitettavasti Tannerin muisto sellaiseksi jäikin. Tämä olisi lähes sama jos Simo Salmisesta tehtäisiin elokuva, jossa pääosaa esittäisi Mikko Leppilampi.
Halosen tulkinnat ovat kyllä pääsääntöisesti hyviä, toisinaan jopa mainioita, kuten laulu "Tavaritshin svobodaseikkailut", joka eräästä melko sietämättömästä syystä on saatavissa vain Valkoisen Suomen lauluja -kokoelmalta. (Tämä laulu nimittäin Tannerin omana aikana tulkittiin amerikansuomalaisten työläisaktivistien parissa neuvostovastaiseksi, mutta tästä myöhemmin). Myös Tapio Rautavaara oli mainio Tanner-tulkki, joka levytti eräät kappaleet jopa useaan kertaan. Itse olen kyllä harvoin kuullut kappaletta "Kulkurin valssi" Rautavaaran esittämänä, mutta mielestäni Tapsa on jopa parempi laulun esittäjänä kuin muutoin yltiöromanttinen Tauno Palo. Rautavaara ei pelkästään esittänyt näitä Tannerin sentimentalistia lauluja, vaan ohjelmistoon kuului myös hullunkurisempia lauluja kuten "Pilanlaskija" sekä "Vihellän vaan". Näiden lisäksi, Rautavaara pikalevytti Yleisradiolle Tanner-potpuria varten muun muassa kappaleet "Jannen hanuripolkka", "Kantarella ja Jimmy", "Niin Ameriikas" sekä yhdessä Reino Helismaan kanssa laulun "Yhteinen Susannamme", joka oli Tannerin mielenkiintoinen muunnelma amerikkalaisesta "Oh, Susanna" kansanlaulusta.
Suomessa koettiin vuonna 1947 jonkinlainen Tanner-buumi, koska olihan kulunut 20 vuotta laulajaikonin kuolemasta. Affun kootut laulut julkaistiin nuottikirjana, säilyneitä savikiekkoja ryhdyttiin urakalla etsimään, ja Suomen parhaat silloiset laulajat esittivät Tannerin kappaleita, jotka saivat nyt täysin uuden sovituksen ja viimeisen päälle sliipatun pimppauksen uudeksi kuosikseen. Kaikilla Tannerin alkuperäisillä levytetyillä lauluilla oli ollut vain hyvin yksinkertainen sovitus, ja tavallaan tämä kaikki tehostusten käyttö vääristi Affun omaa kulttuuriperintöä. Toisaalta "pimppaus" oli täysin perusteltua: Affun alkuperäislevytykset olivat suoraan sanottuna "demoja", jotka eivät vastanneet hänen oman elävän itsensä esitystä läheskään täydellisesti. Affun laulut uusissa kuoseissa olivat, ironista kyllä, kaikkein parhaita esityksiä hänen lauluistaan. Mikko-Olavi Seppälä lisäksi osaa kertoa että myös Siiri Angerkoski esitti tulkinnan kupletista "Haloska ja ne toiset muijat", mikä nyt pitäisi minun mielestäni olla vain imartelevaa jokaiselle Tannerfanille. Ja tänään kun pääsen tätä kirjoittamasta niin oitis otan yhteyttä Yleisradioon, että nämä laittaisivat kuunneltavaksi tuon Affu-potpurin sivuillaan, mikäli se on mahdollista.
Vielä 30- ja 40-luvuilla Affun perinne vaikutti suoraan ajan kuplettilaulajiin. Matti Jurva ja Einari Ketola olivat kenties itsekin nähneet Affun laulamassa, joten heidän tulkintansa olivat aika lailla suoraan kohteestaan peräsin. Toisaalta nämä perinteen jatkajat kuulostivat rasittavilta jäljittelijöiltä, ja samaa voisin sanoa Reino Helismaasta, joka kirjoitti suorastaan erehdyttävästi Tannerin musiikkia muistuttavia kappaleita kaiken maailman "pippelis-poppelis" ja "daigagaiga duu" -tyyppisin jankutuksin tahditettuina. Vaikka tarkoituksena ehkä olikin Tannerin arvostaminen, niin olisivat vain jättäneet nämä tekemättä, sillä heillä oli puolellaan liian hyvät tallennusvälineet, ja siitä syystä nykyaikana heidät muistetaan paremmin kuin Tanner itse. Kansansuosiossa, ja lavalla, olisi Tanner kylläkin kevyesti nokittanut nämä jäljittelijät, joiden samankaltaiset mutta epäoriginellit laulut suoraan sanottuna vain ärsyttävät.
Tanner oli originelli. Hänellä ei ollut tarkoitusta ryhtyä Suomen ensimmäiseksi megatähdeksi, vaan hän alun perin tahtoi rakennusinsinööriksi. Rakennusalalla hän kuitenkin epäonnistui, joten hän joutui etsimään taitojensa näyttämiselle toisen tien: siksi hän purki kaiken pelleyteen. Hän laulaa luritteli sävelmiä, joita hän vain poimi jostakin esittäessään jotain hahmoa. Hän kompuroi, änkyröi ja irvaili, aluksi mahdollisesti vain peittääkseen omaa pettymystään, mutta lopulta kävi niin että hänestä tuli siinä kaikessa mainio. Hän ei ollut taitava laulaja, mutta hän käytti älykkäästi niitä lahjoja, joita hänellä oli. Vitsien laittajana hän oli taitava, hän sai ihmiset nauramaan. Hän oli ilkeä, hän osasi irvailla juuri niistä kohteista, joille ihmiset halusivatkin nauraa. Hän vain oli niin hyvä.
Sittenpä Suomessa alettiin valmistaa soivia levyjä, kun ääntä kerran pystyttiin tallentamaan. Tannerkin sattui olemaan juuri näitä äänellä itseään elättäviä, joten hänetkin otettiin mukaan äänentallentamislaboratorioon. Levyttäminen oli tarkkaa puuhaa, sillä liian kovaa ei saanut laulaa tööttiin, joka tallensi ääntä, sillä muutoin ääntä piirtävä neulanen saattoi luisua pois paikoiltaan. Kovaa ja korkealta laulaessa oli nojauduttava taakse päin, ettei otto menisi pilalle. Tällä tavoin Tanner sai tallennettua muutamat numeronsa, ennen kuin nämä äänentallennusamatöörit lopettivat toimintansa Suomessa. Äänitteiden fidelity oli heikkoa, mutta kulttuurisena tekona tallennuspuuha oli suunnattoman arvokasta. Vaikea on kuitenkin arvioida miten paljon tallennettu "Römperin tanssit" -kappale eroaa Tannerin yleisölle esittämästä versiosta, sillä sen verran varovaiselta veto kuulostaa niin että sen kaksimieliset sanatkin saa selville.
Tannerin suosiota ei voi selittää pelkästään musiikilla, sillä hänen esityksensä oli kokonaisvaltainen tapahtuma, johon kuului laulua, pelleilyä, välipuheita, vitsejä, irvailuja, asusteita, sekä interaktiivisuutta yleisön että myös pianistin kanssa. Laulut olivat kuitenkin niitä numeroita, jotka ohjelmalehtisiin painettiin ja samoista ohjelmalehtisistä käy myös ilmi että Tannerin jälkeen ei paljoa muita esittäjiä lavalle kehdannut nousta...
Tanner kiersi paljon Suomea, ja Seppälän arvion mukaan läheskään kaikkia esiintymistilaisuuksia ei tunneta säilyneiden aineistojen perusteella, niitä on siis enemmän kuin pystytään varmuudella luettelemaan. Suomessa Tanner saavutti megalomaanisen suosion 1910-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä Affu lähti laajalle Pohjois-Amerikan kiertueelle. Kiertue ei sujunut ongelmitta, sillä juuri päättyneen kansalaissodan takia monen punahenkisen amerikansuomalaisen mielestä Affu oli poliittisesti vääränvärinen suomalainen. Affu raivostui asioista, joista punainen amerikansuomalainen lehdistö kirjoitteli mustamaalatakseen artistia. Hän ei ollut omasta mielestään millään tavalla poliittinen henkilö, vaikka yhteiskunnalliset mesoajat, myös sosialistit, saivat kyytiä hänen huumorissaan. Vähäinenkin epäily, ja aiheiden puutteessa myös keksitty puutaheinä, riitti poliittisen lehdistön polttoaineeksi. Hampaisiin otettiin väliaikaishallintoa irvaileva laulu "Tavaritshin svobodaseikkailut", joka oli julkaistu jo heinäkuussa 1917, siis ennen koko bolshevikkikomennon alkamista. Tämä täysin perustamaton kiista lienee myös se syy miksi tämä tavaritshilaulu esiintyy Valkoisen Suomen lauluja -kokoelmalla.
Vaikka Affu saikin lopulta myös rohkaisevaa, ja sanotaanko asiallista palautetta, Amerikan kiertueeltaan, masentui hän kovasti eräiden piirien vastaanotosta. Äärimmäinen vasemmisto, jolle hän kyllä irvaili laulussaan "Eduskunnasta vuodelta 1918", oli jo tuolloin yhtä vähän syyttämättä jättävä kuin nykyäänkin. Seurauksena oli masennus, ja lopulta tuberkuloosiin sairastuminen, josta Affu ei enää noussut lavoille. Hänen elämänsä loppupuolella levyttämänsä laulut myös muuttuivat surullisemmiksi, ja tavallaan myös "paremmiksi", vaikka ne juuri niitä lauluja olivatkin, jotka hieman vääristäen loivat kuvan hänestä hänen jälkipolvilleen.
Koska muualla olen jo kirjoittanut Tannerista, ja miksi en olisikaan, niin päätin silti kirjoittaa taas. Tällä kertaa kirjoitan kuitenkin takaperin, nykyhetkestä taaksepäin, ehkä siksi että en kirjoittaisi samalla tavalla liian montaa kertaa, taikka siksi että ennen en näin olekaan tehnyt. Viimeisin Tanneria koskeva merkittävä julkaisu on Mikko-Olavi Seppälän teos Hauska Poika (2009), josta facebookiin kirjoitin vapaamuotoisen arvostelun. Teos on kriittinen, ja tieteellisesti aihettaan lähestyvä, mikä tarkoittaa että teos on raskaslukuinen ja faktapitoinen. Kevyttä rupattelua se siis ei sisällä, mikä johtaa siihen että Tanner ei kovin hyvin popularisoidu Seppälän teosta lukemalla. Samalla myös tieteeseen kuuluvan lähdekritiikin takia paljon hilpeätä aineistoa jää avoimeksi taikka peräti käsittelemättä, joten se jäänee jonkun muun tehtäväksi. Seppälän teos painottaa lisäksi paljon musiikkitieteellistä lähestymistapaa, mikä johtaa myös siihen että Tanner vaikuttaa hyvin minimalistiselta kohteelta. Kulttuurihistoriallinen puoli teoksessa jäänee heikommaksi, mutta kaikesta tästä huolimatta Seppälän teos on paras Tanner-teos, mitä koskaan on julkaistu.
Tannerin tuotantoa ei ole julkaistu CD-muodossa kuin hyvin vähän. "Kulkurin valssi" esiintyy suomalaista äänilevyä juhlistavalla 100-vuotiskokoelmalla, joka muutoin oli niin tylsä etten jaksanut edes kirjastosta lainata sitä ulos. Tämän lisäksi on vielä joitain muitakin kokoelmia, mutta mitään sinänsä asiaankuuluvaa boksia ei ole saatavissa, säilyneet laulut mahtuisivat kyllä ilmeisesti kolmelle CD:lle. Tannerin kappaleita on kyllä kuunneltavissa esimerkiksi Ylen sivuilla ja Doria-tietokannassa, mutta fyysesti kappaleita ei pääsääntöisesti saa ulos muuta kuin alkuperäisinä savikiekkoina, joista joutunee pulittamaan vähintään tuollaiset 30 euroa kappaleelta. Kappaleiden masterointikin on aikalailla koelentäjäpuuhaa, youtubessa on joitain viritelmiä, jotka lähinnä todistavat että Tanneria ei paljoa voi parannella. Savikiekkojen äänivolyymitkin ovat yleensä hyvin epätasaisia, niin että samalle levylle siirrettäessä toinen laulu kuuluu jumalattoman kovaa, toinen hiirenhiljaa, kolmas peittyy Sakeus Juuri-Ojan pianosäestyksen alle, ja neljännellä pitää savikiekko itse niin kovaa meteliä että kunnolla ei kuulu Affu eikä Sakeus. Mutta muutoin Youtube-Affulla on kyllä ilahduttavan paljon katselukertojakin.
Tannerin musiikkia ei nykyaikana paljoakaan kuule ainakaan uutuuslevytyksinä. Se ala millä Tannerilla edelleen on jonkinlainen elävä edustus on teatterimaailma, ja tällöinkin Tanneria lauletaan irrallisina numeroina esimerkiksi maalaisromantiikkaa käsitelevinä lauluina, kuten kerran kun laulu "Tytön huivi" esitettiin eräässä kesäteatteriesityksessä, jota olin katsomassa. Kun haetaan viimeisintä coverin esittäjää niin mieleeni ei tule muuta kuin joku Heikki Kinnusen suorastaan vastenmielisen pellemäinen tulkinta muutenkin inhoamastani laulusta "Mamman lellipoika", ja tämä oli joskus 80-luvulla. Myös Vesa-Matti Loiri on esittänyt kappaleen "Laulu on iloni ja työni", mutta tämä on ollut enemmän toisen käden lähteestä, rillumareistä, ammennettua.
Kuuluisin Tanner-tulkki koskaan on tietenkin Sakari Halonen, joka näytteli Affua elokuvissa Orpopojan valssi (1949) sekä Tytön huivi (1951). Halonen hakeutui elokuvan casting-tilaisuuteen ilman että olisi koskaan ollut kuullutkaan esittäjästä, mutta hän esittikin Tanneria sitten käytännössä loppuelämänsä ajan. Halonen oli tosin paljon parempi laulaja kuin Affu, ja hänen takiaan Tannerista muotoutui sellainen mitä tämä tuskin koskaan itse oli ollut. Elävän huumorin sijasta Tannerista tuli evergreenien mies: Halosen kauniit tulkinnat esimerkiksi lauluista "Orpopojan valssi" ja "Ma odotan sua" nousivat Tanner-hiteiksi, kun taas Affun itsensä käniseminä nuo laulut olivat olleet vivahteeltaan täysin toisenlaisia. Elokuva Tytön huivi kaiken lisäksi teki Tannerista elossa oleville perheenjäsenilleen täysin tunnistamattoman henkilön. Helsinkiläinen, maalaisista vitsaileva humoristi olikin nyt Suomifilmien naisia pussaileva kuuma ori, ja valitettavasti Tannerin muisto sellaiseksi jäikin. Tämä olisi lähes sama jos Simo Salmisesta tehtäisiin elokuva, jossa pääosaa esittäisi Mikko Leppilampi.
Halosen tulkinnat ovat kyllä pääsääntöisesti hyviä, toisinaan jopa mainioita, kuten laulu "Tavaritshin svobodaseikkailut", joka eräästä melko sietämättömästä syystä on saatavissa vain Valkoisen Suomen lauluja -kokoelmalta. (Tämä laulu nimittäin Tannerin omana aikana tulkittiin amerikansuomalaisten työläisaktivistien parissa neuvostovastaiseksi, mutta tästä myöhemmin). Myös Tapio Rautavaara oli mainio Tanner-tulkki, joka levytti eräät kappaleet jopa useaan kertaan. Itse olen kyllä harvoin kuullut kappaletta "Kulkurin valssi" Rautavaaran esittämänä, mutta mielestäni Tapsa on jopa parempi laulun esittäjänä kuin muutoin yltiöromanttinen Tauno Palo. Rautavaara ei pelkästään esittänyt näitä Tannerin sentimentalistia lauluja, vaan ohjelmistoon kuului myös hullunkurisempia lauluja kuten "Pilanlaskija" sekä "Vihellän vaan". Näiden lisäksi, Rautavaara pikalevytti Yleisradiolle Tanner-potpuria varten muun muassa kappaleet "Jannen hanuripolkka", "Kantarella ja Jimmy", "Niin Ameriikas" sekä yhdessä Reino Helismaan kanssa laulun "Yhteinen Susannamme", joka oli Tannerin mielenkiintoinen muunnelma amerikkalaisesta "Oh, Susanna" kansanlaulusta.
Suomessa koettiin vuonna 1947 jonkinlainen Tanner-buumi, koska olihan kulunut 20 vuotta laulajaikonin kuolemasta. Affun kootut laulut julkaistiin nuottikirjana, säilyneitä savikiekkoja ryhdyttiin urakalla etsimään, ja Suomen parhaat silloiset laulajat esittivät Tannerin kappaleita, jotka saivat nyt täysin uuden sovituksen ja viimeisen päälle sliipatun pimppauksen uudeksi kuosikseen. Kaikilla Tannerin alkuperäisillä levytetyillä lauluilla oli ollut vain hyvin yksinkertainen sovitus, ja tavallaan tämä kaikki tehostusten käyttö vääristi Affun omaa kulttuuriperintöä. Toisaalta "pimppaus" oli täysin perusteltua: Affun alkuperäislevytykset olivat suoraan sanottuna "demoja", jotka eivät vastanneet hänen oman elävän itsensä esitystä läheskään täydellisesti. Affun laulut uusissa kuoseissa olivat, ironista kyllä, kaikkein parhaita esityksiä hänen lauluistaan. Mikko-Olavi Seppälä lisäksi osaa kertoa että myös Siiri Angerkoski esitti tulkinnan kupletista "Haloska ja ne toiset muijat", mikä nyt pitäisi minun mielestäni olla vain imartelevaa jokaiselle Tannerfanille. Ja tänään kun pääsen tätä kirjoittamasta niin oitis otan yhteyttä Yleisradioon, että nämä laittaisivat kuunneltavaksi tuon Affu-potpurin sivuillaan, mikäli se on mahdollista.
Vielä 30- ja 40-luvuilla Affun perinne vaikutti suoraan ajan kuplettilaulajiin. Matti Jurva ja Einari Ketola olivat kenties itsekin nähneet Affun laulamassa, joten heidän tulkintansa olivat aika lailla suoraan kohteestaan peräsin. Toisaalta nämä perinteen jatkajat kuulostivat rasittavilta jäljittelijöiltä, ja samaa voisin sanoa Reino Helismaasta, joka kirjoitti suorastaan erehdyttävästi Tannerin musiikkia muistuttavia kappaleita kaiken maailman "pippelis-poppelis" ja "daigagaiga duu" -tyyppisin jankutuksin tahditettuina. Vaikka tarkoituksena ehkä olikin Tannerin arvostaminen, niin olisivat vain jättäneet nämä tekemättä, sillä heillä oli puolellaan liian hyvät tallennusvälineet, ja siitä syystä nykyaikana heidät muistetaan paremmin kuin Tanner itse. Kansansuosiossa, ja lavalla, olisi Tanner kylläkin kevyesti nokittanut nämä jäljittelijät, joiden samankaltaiset mutta epäoriginellit laulut suoraan sanottuna vain ärsyttävät.
Tanner oli originelli. Hänellä ei ollut tarkoitusta ryhtyä Suomen ensimmäiseksi megatähdeksi, vaan hän alun perin tahtoi rakennusinsinööriksi. Rakennusalalla hän kuitenkin epäonnistui, joten hän joutui etsimään taitojensa näyttämiselle toisen tien: siksi hän purki kaiken pelleyteen. Hän laulaa luritteli sävelmiä, joita hän vain poimi jostakin esittäessään jotain hahmoa. Hän kompuroi, änkyröi ja irvaili, aluksi mahdollisesti vain peittääkseen omaa pettymystään, mutta lopulta kävi niin että hänestä tuli siinä kaikessa mainio. Hän ei ollut taitava laulaja, mutta hän käytti älykkäästi niitä lahjoja, joita hänellä oli. Vitsien laittajana hän oli taitava, hän sai ihmiset nauramaan. Hän oli ilkeä, hän osasi irvailla juuri niistä kohteista, joille ihmiset halusivatkin nauraa. Hän vain oli niin hyvä.
Sittenpä Suomessa alettiin valmistaa soivia levyjä, kun ääntä kerran pystyttiin tallentamaan. Tannerkin sattui olemaan juuri näitä äänellä itseään elättäviä, joten hänetkin otettiin mukaan äänentallentamislaboratorioon. Levyttäminen oli tarkkaa puuhaa, sillä liian kovaa ei saanut laulaa tööttiin, joka tallensi ääntä, sillä muutoin ääntä piirtävä neulanen saattoi luisua pois paikoiltaan. Kovaa ja korkealta laulaessa oli nojauduttava taakse päin, ettei otto menisi pilalle. Tällä tavoin Tanner sai tallennettua muutamat numeronsa, ennen kuin nämä äänentallennusamatöörit lopettivat toimintansa Suomessa. Äänitteiden fidelity oli heikkoa, mutta kulttuurisena tekona tallennuspuuha oli suunnattoman arvokasta. Vaikea on kuitenkin arvioida miten paljon tallennettu "Römperin tanssit" -kappale eroaa Tannerin yleisölle esittämästä versiosta, sillä sen verran varovaiselta veto kuulostaa niin että sen kaksimieliset sanatkin saa selville.
Tannerin suosiota ei voi selittää pelkästään musiikilla, sillä hänen esityksensä oli kokonaisvaltainen tapahtuma, johon kuului laulua, pelleilyä, välipuheita, vitsejä, irvailuja, asusteita, sekä interaktiivisuutta yleisön että myös pianistin kanssa. Laulut olivat kuitenkin niitä numeroita, jotka ohjelmalehtisiin painettiin ja samoista ohjelmalehtisistä käy myös ilmi että Tannerin jälkeen ei paljoa muita esittäjiä lavalle kehdannut nousta...
Tanner kiersi paljon Suomea, ja Seppälän arvion mukaan läheskään kaikkia esiintymistilaisuuksia ei tunneta säilyneiden aineistojen perusteella, niitä on siis enemmän kuin pystytään varmuudella luettelemaan. Suomessa Tanner saavutti megalomaanisen suosion 1910-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä Affu lähti laajalle Pohjois-Amerikan kiertueelle. Kiertue ei sujunut ongelmitta, sillä juuri päättyneen kansalaissodan takia monen punahenkisen amerikansuomalaisen mielestä Affu oli poliittisesti vääränvärinen suomalainen. Affu raivostui asioista, joista punainen amerikansuomalainen lehdistö kirjoitteli mustamaalatakseen artistia. Hän ei ollut omasta mielestään millään tavalla poliittinen henkilö, vaikka yhteiskunnalliset mesoajat, myös sosialistit, saivat kyytiä hänen huumorissaan. Vähäinenkin epäily, ja aiheiden puutteessa myös keksitty puutaheinä, riitti poliittisen lehdistön polttoaineeksi. Hampaisiin otettiin väliaikaishallintoa irvaileva laulu "Tavaritshin svobodaseikkailut", joka oli julkaistu jo heinäkuussa 1917, siis ennen koko bolshevikkikomennon alkamista. Tämä täysin perustamaton kiista lienee myös se syy miksi tämä tavaritshilaulu esiintyy Valkoisen Suomen lauluja -kokoelmalla.
Vaikka Affu saikin lopulta myös rohkaisevaa, ja sanotaanko asiallista palautetta, Amerikan kiertueeltaan, masentui hän kovasti eräiden piirien vastaanotosta. Äärimmäinen vasemmisto, jolle hän kyllä irvaili laulussaan "Eduskunnasta vuodelta 1918", oli jo tuolloin yhtä vähän syyttämättä jättävä kuin nykyäänkin. Seurauksena oli masennus, ja lopulta tuberkuloosiin sairastuminen, josta Affu ei enää noussut lavoille. Hänen elämänsä loppupuolella levyttämänsä laulut myös muuttuivat surullisemmiksi, ja tavallaan myös "paremmiksi", vaikka ne juuri niitä lauluja olivatkin, jotka hieman vääristäen loivat kuvan hänestä hänen jälkipolvilleen.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Amnesty on pelottava
Se että pidän Amnestyä pelottavana ei johdu siitä että harjoittaisin ihmisoikeuksien polkemista tai edes tahtoisin alistaa jonkun valtaani, taikka että yrittäisin kaventaa jonkun ihmisoikeuksia, tai että muutoinkaan pyrkisin tekoihin, joita Amnestyssä pidettäisiin YK:n ihmisoikeuksien julistuksien vastaisena. Amnesty on pelottava siitä syystä mitä se voi potentiaalisesti olla.
Nykymaailmassa ei välttämättä ole jäljellä muuta kuin rippeet niistä moraalisista säädöksistä, joita joskus aiemmin perusteltiin "jumalallisilla ilmoituksilla". Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä sitä, että heidän näennäinen oikeaksi kokema moraali on kuitenkin peräisin vain niistä uskonnoista, joita he välttämättä eivät edes kunnioita. Ihminen ei välttämättä tajua, että "voisi olla toisinkin". Länsimaalaiset hyvin usein ovat sokaistuneet heille lähes eksklusiivisesti kuuluvasta edistyksen käsitteestä, niin että nämä pitävät muiden kulttuurien erikoisuuksia vain alkeellisina ihmisyyden muotoina. Esimerkiksi moni amerikkalainen tuntuu uskovan, että kaikki ihmiset maailmassa haluaisivat samanlaista elämää kuin he itse.
Vaikka kuinka etsin, niin en löydä mitään vikaa YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta. En myöskään ymmärrä miksi vain Amnesty voisi ajaa ihmisoikeuksien asiaa, sillä periaatteessa ainakin kuka tahansa voisi luoda Amnestyn kaltaisen organisaation, perustuen YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Tämmöistä tosin tuskin tulee tapahtumaan, ja uskontopohjaisten moraalien muuttuessa kyseenalaiseksi ihmisten etua ei liene jäämään valvomaan muu kuin Amnesty.
En kiellä intuitiivistä moraaliakaan ihmisessä, mutta mutta, intuitiivinen moraali on kovasti erilainen ihmisillä. Toisten mielestä ketään ei saa tappaa, toisten mielesta saa tappaa itsepuolustukseksi, toisten mielestä saa tappaa sairaalolliset ja parantumattomat yksilöt, ja eräiden mielestä saa tappaa yleensä jos sillä estetään vieläkin suurempi onnettomuus. Omasta mielestäni kaikki moraaliset koodeksit ja periaatteet vuotavat, oikeuteen tarvitaan aina ihmisjärkeä, tapauskohtaisesti sovellettuna.
Amnesty puhtoimmillaan tuo ihmisoikeuksia koskevat loukkaukset julki, ja yleensä se ei teekään enempää, sillä järjestö ei pyri aktivismiin, vaan väkivallattomaan toimintaan, järkevän keskustelun luomiseen, sekä tiedottamiseen. Pahimmillaan, Amnestystä tulee inkvisitionkaltainen moraalinvartija, joka valvoo jokaista sanaamme, luo pelon ja rangaistuksen ilmapiiriä, sotkee suuret ja pienet vääryydet keskenään, valikoi kohteensa, pätee edustajiensa eduksi, politisoituu, korruptoituu, kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin, mustamaalaa, manipuloi ja pahimmillaan julistautuu joksikin 'Sole Defender of Faith' -tittelin haltijaksi.
Me olemme kaikki ihmisiä, meille on annettava anteeksi aina joskus, me teemme virheitä. Myös Amnestylle käy näin. En nyt tarkoita että näin pitäisi käydä... Mutta voin tarkoittaa että näin on voinut jo käydä. Jos kuuntelen jotain Amnestyn jäsentä, saatan hyvinkin kuulla sieltä vanhaa tuttua äärivasemmistolaista jargonia, feminististä miesvihaa, ja ihan vain vittuiluakin. Tämä ei niinkään ole itse Amnestyn syy periaatteessa, vaan pikemminkin Amnestyyn liittyvien jäsenten syy.
Yritän olla kohtelias, mutta pystyynkuolleiden 70-lukulaisten ajatusmallien jauhaminen ei tee kenestäkään todellakaan parempaa, tai nykyään ainakaan edes seksikkäämpää, ihmistä. "Liityn Amnestyyn, koska minulla on issue". Näin ei saa olla, Amnestyyn ei saa mielestäni kuulua politisoituneita yhden asian ihmisiä. Moraali, mitä valvomaan Amnesty on luotu, on kokonaisvaltaista, jopa sen jäsen saattaa rikkoa sen omia periaatteita.
Amnesty tarvitsee opposition, toisen Amnestyn, joka ajaa juuri samoja YK:n peruskirjaan kuuluvia ihmisoikeuksia kuin Amnestykin, mutta ajaapi niitä ainakin potentiaalisesti paremmin! Moraalinvartijat saa, voi, ja pitää kilpailuttaa. Ei moraalin monopolia Amnestylle, kiitos!
Nykymaailmassa ei välttämättä ole jäljellä muuta kuin rippeet niistä moraalisista säädöksistä, joita joskus aiemmin perusteltiin "jumalallisilla ilmoituksilla". Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä sitä, että heidän näennäinen oikeaksi kokema moraali on kuitenkin peräisin vain niistä uskonnoista, joita he välttämättä eivät edes kunnioita. Ihminen ei välttämättä tajua, että "voisi olla toisinkin". Länsimaalaiset hyvin usein ovat sokaistuneet heille lähes eksklusiivisesti kuuluvasta edistyksen käsitteestä, niin että nämä pitävät muiden kulttuurien erikoisuuksia vain alkeellisina ihmisyyden muotoina. Esimerkiksi moni amerikkalainen tuntuu uskovan, että kaikki ihmiset maailmassa haluaisivat samanlaista elämää kuin he itse.
Vaikka kuinka etsin, niin en löydä mitään vikaa YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta. En myöskään ymmärrä miksi vain Amnesty voisi ajaa ihmisoikeuksien asiaa, sillä periaatteessa ainakin kuka tahansa voisi luoda Amnestyn kaltaisen organisaation, perustuen YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Tämmöistä tosin tuskin tulee tapahtumaan, ja uskontopohjaisten moraalien muuttuessa kyseenalaiseksi ihmisten etua ei liene jäämään valvomaan muu kuin Amnesty.
En kiellä intuitiivistä moraaliakaan ihmisessä, mutta mutta, intuitiivinen moraali on kovasti erilainen ihmisillä. Toisten mielestä ketään ei saa tappaa, toisten mielesta saa tappaa itsepuolustukseksi, toisten mielestä saa tappaa sairaalolliset ja parantumattomat yksilöt, ja eräiden mielestä saa tappaa yleensä jos sillä estetään vieläkin suurempi onnettomuus. Omasta mielestäni kaikki moraaliset koodeksit ja periaatteet vuotavat, oikeuteen tarvitaan aina ihmisjärkeä, tapauskohtaisesti sovellettuna.
Amnesty puhtoimmillaan tuo ihmisoikeuksia koskevat loukkaukset julki, ja yleensä se ei teekään enempää, sillä järjestö ei pyri aktivismiin, vaan väkivallattomaan toimintaan, järkevän keskustelun luomiseen, sekä tiedottamiseen. Pahimmillaan, Amnestystä tulee inkvisitionkaltainen moraalinvartija, joka valvoo jokaista sanaamme, luo pelon ja rangaistuksen ilmapiiriä, sotkee suuret ja pienet vääryydet keskenään, valikoi kohteensa, pätee edustajiensa eduksi, politisoituu, korruptoituu, kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin, mustamaalaa, manipuloi ja pahimmillaan julistautuu joksikin 'Sole Defender of Faith' -tittelin haltijaksi.
Me olemme kaikki ihmisiä, meille on annettava anteeksi aina joskus, me teemme virheitä. Myös Amnestylle käy näin. En nyt tarkoita että näin pitäisi käydä... Mutta voin tarkoittaa että näin on voinut jo käydä. Jos kuuntelen jotain Amnestyn jäsentä, saatan hyvinkin kuulla sieltä vanhaa tuttua äärivasemmistolaista jargonia, feminististä miesvihaa, ja ihan vain vittuiluakin. Tämä ei niinkään ole itse Amnestyn syy periaatteessa, vaan pikemminkin Amnestyyn liittyvien jäsenten syy.
Yritän olla kohtelias, mutta pystyynkuolleiden 70-lukulaisten ajatusmallien jauhaminen ei tee kenestäkään todellakaan parempaa, tai nykyään ainakaan edes seksikkäämpää, ihmistä. "Liityn Amnestyyn, koska minulla on issue". Näin ei saa olla, Amnestyyn ei saa mielestäni kuulua politisoituneita yhden asian ihmisiä. Moraali, mitä valvomaan Amnesty on luotu, on kokonaisvaltaista, jopa sen jäsen saattaa rikkoa sen omia periaatteita.
Amnesty tarvitsee opposition, toisen Amnestyn, joka ajaa juuri samoja YK:n peruskirjaan kuuluvia ihmisoikeuksia kuin Amnestykin, mutta ajaapi niitä ainakin potentiaalisesti paremmin! Moraalinvartijat saa, voi, ja pitää kilpailuttaa. Ei moraalin monopolia Amnestylle, kiitos!
tiistai 22. helmikuuta 2011
USA-vihaajien USA
Vaikka joku Pelle Miljoona ei jumaloikaan Amerikkaa niin kyllä hän siitä silti aika superhypervaltion tekee. Sen verran useisiin ja erilaisiin negatiivisesti Yhdysvaltoihin suhtautuviin arvioihin olen muuallakin törmännyt. Jos jokainen näistä arvioista olisi täysin totta, olisi USA niin paha maa että sen vertaan ei pystyisi edes historian kaikkien muiden maiden yhdistetty pahuus yhteensäkään. Tarina alkaa.
Intiaanit, nuo jotka asuttivat Ameriikan mantereita ennen kuin eurooppalaiset tulivat sinne tappamaan, kuulemma katosivat vain jonnekin. Niinkin suuri väestömäärä kuin 142 miljoonaa katosi tuosta vain jonnekin. Tai eivät kadonneet vaan kaikki tapettiin, tosin suurimman osan USA-vihaajankin mielestä tappoi vielä tällöinkin espanjalaiset, toiset eurooppalaiset, mutta joka tapauksessa USA tappoi loput. Katsokaa vaikka villistä lännestä kertovia elokuvia, ja arvatkaapa ketkä niissä aina saavat turpiinsa?
Kun enimmistä intiaaneista oltiin jo päästy eroon niin sinne piti äkkiä ruveta roudaamaan orjia Afrikasta. Näitä tummaihoisia vapaudenriiston kohteita kohdeltiin ensin julmasti Afrikassa, monet kuolivat jo siellä, sitten heitä kohdeltiin julmasti Atlanttia ylittävällä laivamatkalla, monet kuolivat taas, ja sitten heitä kohdeltiin julmasti vielä Amerikkaan päästyäänkin. Heitä kuoli myös sielläkin ja jäljelle jääneet joutuivat orjiksi. Tämä kaikki oli mustien Holokausti, ja sen takia on syntynyt käsite White Guilth, jota voidaan soveltaan ihan jokaiseen valkoihoiseen, ehkä jopa japanilaiseen. Sisällissotaakaan ei käyty mustien vapauttamiseksi vaan sen takia että Liitovaltio saisi lisää rahaa, jolla voisi varustaa armeijan, jolla tappaa loputkin intiaanit.
Orjien kohtelu ei varmasti käytännössä mitenkään eronnut siirtolaisena Yhdysvaltoihin saapuneiden kohtelusta. Ellet ollut White Anglo Saxon Protestant, olit käytännössä orja tai ainakin työn orja teollistuvassa maailmassa. Tästä oivana dokumentaarisena yhteiskuntakriittisenä kannanottona on Chaplinin Modern Times -elokuva. Näin rasistinen maa USA on, vain WASP pärjää. USA:ssa lisäksi luotiin sellainen salaliitto kuin Manifest Destiny, jossa sanottiin että koko maailma kuuluu jenkeille.
USA liittyi myös ensimmäiseen maailmansotaan, jotta sen teollisuus saisi suuren määrän tilauksia. Sotaan liittyminen tietenkin masinoitiin Lusitania-matkustajalaivan upottamiseksi, jotta kansa ei epäilisi turhia. Saksahan oli jo tunnetusti romahtanut sodassa ja USA tuli vain korjaamaan pottia. Näin uhrattiin tuhansia henkiä ja Lusitania-laiva ihan vain että teollisuus saisi lisää rahaa. Tämän lisäksi vielä se että USA todellakin oli osasyyllinen koko maailmansotaan muiden imperialististen valtioiden ohella, ja tästähän sosialismi sitten saapui meitä vapauttamaan.
USA tietenkin kammoksui sosialismia, jopa niin että sen vihjeestä saksalaiset kapitalistit ryhtyivät rahoittamaan työväenliikkeitä vastustavia järjestöjä. Erään tällaisen järjestön johdossa oli muuan Adolf Hitler. Tämä Itävallasta Saksaan muuttanut kiihkorasisti ajoi sosialismin vastaisuudella USA:n etua. Saksalaiset suuryritykset tietenkin sekaantuivat Hitlerin johtamaan natsismiin, koska Wall Streetin pörssiromahduksen takia oli tehtävä jotain mikä pelastaisi kapitalismin kuplassa omaisuutensa menettäneiden varat.
Hitlerin kiihkorasismi sai tietenkin myös USA:n tuen. Maailman eniten saastuttavimman keksinnön, massatuotanto-Fordin, keksijä Henry Ford vihasi juutalaisia jopa niin että sai saksalaisen kunniamerkin. Yhdysvaltojen talousmiesten natsikytkösten joukosta löydämme myös sittemmin presidentiksi tulleen George W. Bushin, joka oli Hitlerin sukulainen ja yhtiökumppani. Ei haittaa että mies ei ollut vielä syntynytkään silloin, suuryhtiöt hallitsivat jo silloinkin maailman menoa.
USA ei tukenut tietenkään pelkästään natsismia, vaan myös Stalinismia. Neuvostoliiton diktaattorilla, Josif Stalinilla oli paljon vihamiehiä, jotka halusivat tulla Neuvostoliiton valtiaiksi. Näistä pahin oli Trotsky, joka USA:n täydellisellä taloudellisella avustuksella suoritti nämä niin sanotut "Stalinin vainot". Kaikki 30 miljoonaa stalinismin uhria ovat siis todellisuudessa USA:n masinoimia neuvostovastaisia tekoja. "Kommunismin rikoksiksi" sittemmin uskotut teot ovat todellisuudessa USA:n tiedustelupalvelun masinoimia. Kysymyksessä on niin kutsuttu Operaatio Gladio, CIA:n ja NATON kehittämä rikoksia tekevä organisaatio, jonka tehtävä on luoda rikoksia, jotka näyttäisivät vasemmiston tekemiltä. Kaikki Neuvostoliiton ja kommunistisen liikkeen tekemät rikokset ihmisyyttä vastaan ovat Operaatio Gladiota varten keksittyjä, mutta silti todella tehtyjä rikoksia.
USA joutui mukaan toiseen maailmansotaan kun se tajusi että Japanista oli tulossa liian mahtava. Sen takia kaikki Tyynenmeren laivaston alukset, paitsi tärkeimmät eli lentotukialukset, keskitettiin Hawaijille, josta Japanin merivoimien ilmavoimat voisivat käydä hyökkäämässä niitä vastaan. Näin kävikin, ja USA oli muka joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Näin saatiin veruke käydä Japania vastaan, ja siten päästiin tuhoamaan Tyynenmeren toiselle puolelle kehittyvä talousmahti.
Sodassa USA oli todellisuudessa natsien puolella, sen takia se ei juuri Eurooppaan tullutkaan, paitsi nyt toki muutamat juutalaiset päästettiin sinne valvomaan taloudellista etuaan, tai tarkemmin sanottuna USA:n etua sielläkin. Todellisen luonteensa USA toki paljasti ihan sodan loppumetreillä, kun Japani oli jo tarjonnut antautumista niin niiden päälle silti vielä pudotettiin atomipommi. Näin ei olisi tehty edes natseille, mutta se tehtiin erirotuisille, ja ihan vain osoittaakseen Neuvostoliitolle että jenkeillä on sellainen jytky.
Sodan jälkeen USA pelkäsi niin oman etunsa menettämistä, että sen oli pakko lähteä kukistamaan sosialistisia pyrkimyksiä muuallakin maailmassa. Opportunistisesti eräs "Che" Guevara-niminen argentiinalainen lääkäri tajusi että mahdollisimman moneen sotaan joutuminen köyhdyttäisi ja romahduttaisi Yhdysvallat lopullisesti. USA lähetti Che:tä vastaan todellisuudessa varmaan miljoona sotilasta biljoonan dollarin varusteluilla, Che tappoi nämä kaikki mutta sankarillisesti kuoli itse lopussa. Che:stä tuli siten USA-vastaisen taistelun pyhä ikoni, ja paljon vaarallisempi kuolleena kuin elävänä.
USA sotkeutui sitten Vietnamin sisällissotaan, ja sai turpiinsa. Pyssyllä elostelevat Cowboy-retjakkeet saivat selkäänsä vietnamilaiselta sosialistilta, joka vain halusi asua rauhassa ja lähetellä venepakolaisia hakemaan turvapaikkaa. Kostoksi huonosti menneistä sotatoimista USA pommitti Vietnamia napalmilla, sirpalepommeilla, palopommeilla, pommeilla, taas napalmilla, ja kaiken lisäksi myrkytti vielä riisipellotkin. USA sotilaat tappoivat ja raiskasivat Vietnamilaisia siviilejä, joita nämä pitivät alempirotuisina. Suurin osa vaikeampiin taistelutehtäviin lähetettävistä amerikkalaissotilaista oli lisäksi vielä mustia. Valkoisten ei tarvinnut välttämättä edes lähteä sotaan, vaan nämä saivat opiskella isänsä rahoilla collegessa.
Vaikka Vietnamin sota meni niin kuin meni, USA pysyi pystyssä mutta silti se halusi vain lisää aseita. Ennen niin rauhallinen avaruuskin aseistettiin näiden lännenmiesten pyssyillä. Mutta suurimman osan USA:n uhrien hengestä ei vieneet aseet vaan nälkä. USA:ssa ehkä osalla ihmisistä on ihan kivaa, mutta vain siksi koska nämä ovat riistäneet muun maailman toimeentulon. Koko ajan maailmassa kuolee lapsia, ja nimenomaan siksi koska USA ei anna näille ruokaa. Niinkin suuri määrä kuin 300 miljoonaa lasta on kuollut vain siksi kun USA ei anna näille ruokaa vaan pitää kaiken itsellään. Nälkäkuolemat olivat niin vakavia että Neuvostoliiton oli pakko ryhtyä jakamaan Kalashnikov-rynnäkkökivääreitä Afrikan asukkaille. Ruoka oli Neuvostoliitossakin kuulemma lopussa, mutta aseita voitiin antaa.
Ihan suoran tappamisen lisäksi USA on lisäksi tajunnut että salamurhiakin voi tehdä, sillä sehän voi olla vielä jännittävämpääkin! Ensimmäinen salamurha on tietenkin John F. Kennedy:n murha, jossa hieman liian suvaitsevainen presidentti ammuttiin kolmella eri suunnasta tähdätyllä kiväärillä, ja sitten koko homma sälytettiin yhden mukaan huijatun Lee Harvey:n syyksi. Toinen kuuluisa salamurha on John Lennonin murha, jossa myöskin viaton renki lavastettiin syylliseksi todellisuudessa CIA:n tekemään murhaan. Beatles-legendahan oli lopettanut koko Vietnamin sodan tiedostavilla rock-kappaleillaan, ja sekös aseita tehtailevia kapitaliseja kismitti. Niinpä korporaatiot hankkiutuivat eroon Lennonista palkkaamaalla tekoa suorittamaan erään tärähtäneen fanin. Tämän fanin, jonka nimeä en mainitse koska oikeasti vihaan häntä, palkkaaminen oli mahdollista, koska hän oli uskovainen ja siten "hyödyllinen idiootti".
Sittemmin ja yhtäkkiä USA tajusi, että siltähän meinaa öljy loppua. Sen takia räjäytettiin pari turhaa pilvenpiirtäjää New Yorkissa, ja ruvettiin syyttämään jotain luolassa asuvaa hörhöä siitä ettei USA:lla ollut nyt tarpeeksi kivaa. USA lähti sitten hakemaan öljyä Irakista, tappoi noin 100,000 siviiliä ihan vain että näkisi onko aseet kunnossa. USA:n presidentti George W. Bush oli kaiken tämän takana, hänhän on lisäksi ihan Hitlerin sukulainenkin, ja hän on ollut kamala presidentti. USA:ssa fasismi ja rasismi ovat lisääntyneet W.:n takia, ja toisinajattelijoille voidaan sanoa jotain vastaan, ja vielä ilkeästikin.
Yhdysvaltojen kritisoiminen on lisäksi aivan mahdotonta. Ei saa sanoa että USA on paha, muuten joku voi näyttää nyrpeää naamaa eikä se ole enää kivaa. Noam Chomsky, Michael Moore ja Zeitgeist-intellektuellipaskan tekijät oltaisiin lähetetty jo Guantanamon keskitysleirille, jos heidät vain oltaisiin saatu kiinni. Onneksi kuitenkin Salman Rushdie antoi heille turvapaikan, ovea avatessaan Salman sanoi "Tervetuloa, te olitte onnekkaampia kuin Vitaly ja Anna. Laitankin juuri L-Koodin pyörimään DVD:ltä, minkä jälkeen voimmekin keskustella Hollywoodin klassikkoelokuvista".
Intiaanit, nuo jotka asuttivat Ameriikan mantereita ennen kuin eurooppalaiset tulivat sinne tappamaan, kuulemma katosivat vain jonnekin. Niinkin suuri väestömäärä kuin 142 miljoonaa katosi tuosta vain jonnekin. Tai eivät kadonneet vaan kaikki tapettiin, tosin suurimman osan USA-vihaajankin mielestä tappoi vielä tällöinkin espanjalaiset, toiset eurooppalaiset, mutta joka tapauksessa USA tappoi loput. Katsokaa vaikka villistä lännestä kertovia elokuvia, ja arvatkaapa ketkä niissä aina saavat turpiinsa?
Kun enimmistä intiaaneista oltiin jo päästy eroon niin sinne piti äkkiä ruveta roudaamaan orjia Afrikasta. Näitä tummaihoisia vapaudenriiston kohteita kohdeltiin ensin julmasti Afrikassa, monet kuolivat jo siellä, sitten heitä kohdeltiin julmasti Atlanttia ylittävällä laivamatkalla, monet kuolivat taas, ja sitten heitä kohdeltiin julmasti vielä Amerikkaan päästyäänkin. Heitä kuoli myös sielläkin ja jäljelle jääneet joutuivat orjiksi. Tämä kaikki oli mustien Holokausti, ja sen takia on syntynyt käsite White Guilth, jota voidaan soveltaan ihan jokaiseen valkoihoiseen, ehkä jopa japanilaiseen. Sisällissotaakaan ei käyty mustien vapauttamiseksi vaan sen takia että Liitovaltio saisi lisää rahaa, jolla voisi varustaa armeijan, jolla tappaa loputkin intiaanit.
Orjien kohtelu ei varmasti käytännössä mitenkään eronnut siirtolaisena Yhdysvaltoihin saapuneiden kohtelusta. Ellet ollut White Anglo Saxon Protestant, olit käytännössä orja tai ainakin työn orja teollistuvassa maailmassa. Tästä oivana dokumentaarisena yhteiskuntakriittisenä kannanottona on Chaplinin Modern Times -elokuva. Näin rasistinen maa USA on, vain WASP pärjää. USA:ssa lisäksi luotiin sellainen salaliitto kuin Manifest Destiny, jossa sanottiin että koko maailma kuuluu jenkeille.
USA liittyi myös ensimmäiseen maailmansotaan, jotta sen teollisuus saisi suuren määrän tilauksia. Sotaan liittyminen tietenkin masinoitiin Lusitania-matkustajalaivan upottamiseksi, jotta kansa ei epäilisi turhia. Saksahan oli jo tunnetusti romahtanut sodassa ja USA tuli vain korjaamaan pottia. Näin uhrattiin tuhansia henkiä ja Lusitania-laiva ihan vain että teollisuus saisi lisää rahaa. Tämän lisäksi vielä se että USA todellakin oli osasyyllinen koko maailmansotaan muiden imperialististen valtioiden ohella, ja tästähän sosialismi sitten saapui meitä vapauttamaan.
USA tietenkin kammoksui sosialismia, jopa niin että sen vihjeestä saksalaiset kapitalistit ryhtyivät rahoittamaan työväenliikkeitä vastustavia järjestöjä. Erään tällaisen järjestön johdossa oli muuan Adolf Hitler. Tämä Itävallasta Saksaan muuttanut kiihkorasisti ajoi sosialismin vastaisuudella USA:n etua. Saksalaiset suuryritykset tietenkin sekaantuivat Hitlerin johtamaan natsismiin, koska Wall Streetin pörssiromahduksen takia oli tehtävä jotain mikä pelastaisi kapitalismin kuplassa omaisuutensa menettäneiden varat.
Hitlerin kiihkorasismi sai tietenkin myös USA:n tuen. Maailman eniten saastuttavimman keksinnön, massatuotanto-Fordin, keksijä Henry Ford vihasi juutalaisia jopa niin että sai saksalaisen kunniamerkin. Yhdysvaltojen talousmiesten natsikytkösten joukosta löydämme myös sittemmin presidentiksi tulleen George W. Bushin, joka oli Hitlerin sukulainen ja yhtiökumppani. Ei haittaa että mies ei ollut vielä syntynytkään silloin, suuryhtiöt hallitsivat jo silloinkin maailman menoa.
USA ei tukenut tietenkään pelkästään natsismia, vaan myös Stalinismia. Neuvostoliiton diktaattorilla, Josif Stalinilla oli paljon vihamiehiä, jotka halusivat tulla Neuvostoliiton valtiaiksi. Näistä pahin oli Trotsky, joka USA:n täydellisellä taloudellisella avustuksella suoritti nämä niin sanotut "Stalinin vainot". Kaikki 30 miljoonaa stalinismin uhria ovat siis todellisuudessa USA:n masinoimia neuvostovastaisia tekoja. "Kommunismin rikoksiksi" sittemmin uskotut teot ovat todellisuudessa USA:n tiedustelupalvelun masinoimia. Kysymyksessä on niin kutsuttu Operaatio Gladio, CIA:n ja NATON kehittämä rikoksia tekevä organisaatio, jonka tehtävä on luoda rikoksia, jotka näyttäisivät vasemmiston tekemiltä. Kaikki Neuvostoliiton ja kommunistisen liikkeen tekemät rikokset ihmisyyttä vastaan ovat Operaatio Gladiota varten keksittyjä, mutta silti todella tehtyjä rikoksia.
USA joutui mukaan toiseen maailmansotaan kun se tajusi että Japanista oli tulossa liian mahtava. Sen takia kaikki Tyynenmeren laivaston alukset, paitsi tärkeimmät eli lentotukialukset, keskitettiin Hawaijille, josta Japanin merivoimien ilmavoimat voisivat käydä hyökkäämässä niitä vastaan. Näin kävikin, ja USA oli muka joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Näin saatiin veruke käydä Japania vastaan, ja siten päästiin tuhoamaan Tyynenmeren toiselle puolelle kehittyvä talousmahti.
Sodassa USA oli todellisuudessa natsien puolella, sen takia se ei juuri Eurooppaan tullutkaan, paitsi nyt toki muutamat juutalaiset päästettiin sinne valvomaan taloudellista etuaan, tai tarkemmin sanottuna USA:n etua sielläkin. Todellisen luonteensa USA toki paljasti ihan sodan loppumetreillä, kun Japani oli jo tarjonnut antautumista niin niiden päälle silti vielä pudotettiin atomipommi. Näin ei olisi tehty edes natseille, mutta se tehtiin erirotuisille, ja ihan vain osoittaakseen Neuvostoliitolle että jenkeillä on sellainen jytky.
Sodan jälkeen USA pelkäsi niin oman etunsa menettämistä, että sen oli pakko lähteä kukistamaan sosialistisia pyrkimyksiä muuallakin maailmassa. Opportunistisesti eräs "Che" Guevara-niminen argentiinalainen lääkäri tajusi että mahdollisimman moneen sotaan joutuminen köyhdyttäisi ja romahduttaisi Yhdysvallat lopullisesti. USA lähetti Che:tä vastaan todellisuudessa varmaan miljoona sotilasta biljoonan dollarin varusteluilla, Che tappoi nämä kaikki mutta sankarillisesti kuoli itse lopussa. Che:stä tuli siten USA-vastaisen taistelun pyhä ikoni, ja paljon vaarallisempi kuolleena kuin elävänä.
USA sotkeutui sitten Vietnamin sisällissotaan, ja sai turpiinsa. Pyssyllä elostelevat Cowboy-retjakkeet saivat selkäänsä vietnamilaiselta sosialistilta, joka vain halusi asua rauhassa ja lähetellä venepakolaisia hakemaan turvapaikkaa. Kostoksi huonosti menneistä sotatoimista USA pommitti Vietnamia napalmilla, sirpalepommeilla, palopommeilla, pommeilla, taas napalmilla, ja kaiken lisäksi myrkytti vielä riisipellotkin. USA sotilaat tappoivat ja raiskasivat Vietnamilaisia siviilejä, joita nämä pitivät alempirotuisina. Suurin osa vaikeampiin taistelutehtäviin lähetettävistä amerikkalaissotilaista oli lisäksi vielä mustia. Valkoisten ei tarvinnut välttämättä edes lähteä sotaan, vaan nämä saivat opiskella isänsä rahoilla collegessa.
Vaikka Vietnamin sota meni niin kuin meni, USA pysyi pystyssä mutta silti se halusi vain lisää aseita. Ennen niin rauhallinen avaruuskin aseistettiin näiden lännenmiesten pyssyillä. Mutta suurimman osan USA:n uhrien hengestä ei vieneet aseet vaan nälkä. USA:ssa ehkä osalla ihmisistä on ihan kivaa, mutta vain siksi koska nämä ovat riistäneet muun maailman toimeentulon. Koko ajan maailmassa kuolee lapsia, ja nimenomaan siksi koska USA ei anna näille ruokaa. Niinkin suuri määrä kuin 300 miljoonaa lasta on kuollut vain siksi kun USA ei anna näille ruokaa vaan pitää kaiken itsellään. Nälkäkuolemat olivat niin vakavia että Neuvostoliiton oli pakko ryhtyä jakamaan Kalashnikov-rynnäkkökivääreitä Afrikan asukkaille. Ruoka oli Neuvostoliitossakin kuulemma lopussa, mutta aseita voitiin antaa.
Ihan suoran tappamisen lisäksi USA on lisäksi tajunnut että salamurhiakin voi tehdä, sillä sehän voi olla vielä jännittävämpääkin! Ensimmäinen salamurha on tietenkin John F. Kennedy:n murha, jossa hieman liian suvaitsevainen presidentti ammuttiin kolmella eri suunnasta tähdätyllä kiväärillä, ja sitten koko homma sälytettiin yhden mukaan huijatun Lee Harvey:n syyksi. Toinen kuuluisa salamurha on John Lennonin murha, jossa myöskin viaton renki lavastettiin syylliseksi todellisuudessa CIA:n tekemään murhaan. Beatles-legendahan oli lopettanut koko Vietnamin sodan tiedostavilla rock-kappaleillaan, ja sekös aseita tehtailevia kapitaliseja kismitti. Niinpä korporaatiot hankkiutuivat eroon Lennonista palkkaamaalla tekoa suorittamaan erään tärähtäneen fanin. Tämän fanin, jonka nimeä en mainitse koska oikeasti vihaan häntä, palkkaaminen oli mahdollista, koska hän oli uskovainen ja siten "hyödyllinen idiootti".
Sittemmin ja yhtäkkiä USA tajusi, että siltähän meinaa öljy loppua. Sen takia räjäytettiin pari turhaa pilvenpiirtäjää New Yorkissa, ja ruvettiin syyttämään jotain luolassa asuvaa hörhöä siitä ettei USA:lla ollut nyt tarpeeksi kivaa. USA lähti sitten hakemaan öljyä Irakista, tappoi noin 100,000 siviiliä ihan vain että näkisi onko aseet kunnossa. USA:n presidentti George W. Bush oli kaiken tämän takana, hänhän on lisäksi ihan Hitlerin sukulainenkin, ja hän on ollut kamala presidentti. USA:ssa fasismi ja rasismi ovat lisääntyneet W.:n takia, ja toisinajattelijoille voidaan sanoa jotain vastaan, ja vielä ilkeästikin.
Yhdysvaltojen kritisoiminen on lisäksi aivan mahdotonta. Ei saa sanoa että USA on paha, muuten joku voi näyttää nyrpeää naamaa eikä se ole enää kivaa. Noam Chomsky, Michael Moore ja Zeitgeist-intellektuellipaskan tekijät oltaisiin lähetetty jo Guantanamon keskitysleirille, jos heidät vain oltaisiin saatu kiinni. Onneksi kuitenkin Salman Rushdie antoi heille turvapaikan, ovea avatessaan Salman sanoi "Tervetuloa, te olitte onnekkaampia kuin Vitaly ja Anna. Laitankin juuri L-Koodin pyörimään DVD:ltä, minkä jälkeen voimmekin keskustella Hollywoodin klassikkoelokuvista".
maanantai 21. helmikuuta 2011
Ilmestyskirjan peto ja se luku
Tämä aihe on Raamatusta, mikä johtaakin heti usein toistuvaan ongelmaan. Raamattuun neutraalisti suhtautuvien ääni kun aina hautautuu kahden erityisen joukon äänekkään todistelun alle, No toinen on tietenkin uskovaiset, mutta näiden lisäksi tunnetaan ateistit, näistä kahdesta se huomattavasti ärsyttävämpi porukka. Ateistin moottorimainen todisteluolemus on paljon suurempi riesa kuin yksikään ovea soitteleva jehova. Ateisti uskoo, että ilman juuri hänen todisteluaan me kaikki olisimme kristittyjä, tai jotain muita vastaavia muinaisuskontojen kannattajia. Ateisti uskoo lisäksi, että uskovainen uskoo koska ei ole vielä kuullut hänen todisteluaan siitä että maailmaa ei luotukaan seitsemässä päivässä, vaan maailma syntyi... Noh, tämä pitää jättää heille tällä kertaa. Sori vaan ateisti, se että tämä blogikirjoitus ei ole uskonnon eikä uskonnottomuuden todistelua varmaan räjäyttää nyt pottasi.
Kyse on ihan Raamatusta tekstinä, siis kirjallisuutena. Jos ymmärsit tämän niin voimme ehkä jatkaa sivistyneesti. Raamatun ilmestyskirjassa esiintynyt peto ja sen luku ovat nimittäin hankkineet hyvin mielenkiintoisia tulkintoja, sekä huvittavia käyttötarkoituksia. Alun perin ilmestyskirja kirjoitettiin muinaiskreikalla, ja se sisälsi muun muassa kritiikkiä huonosti johdetuista seurakuntatehtävistä sekä lopussa kuvauksen maailmaa uhkaavista vitsauksista sekä maailman lopusta, ja Jumalan pojan viimeisestä voitosta pahuutta vastaan. Kirjan kirjoittaja kertoi saaneensa tiedot näyssä, jonka kuvauksen hän kirjoitti ylös. Teksti on todella rankkaa, olen lukenut sen monta kertaa ja suosittelen sitä ihan kirjallisuutena, enkä edes syytä lukijaa muistakaan mahdollisista kickseistä, sen verran hyvä se on.
Ilmestyskirjan kirjoittamisajankohta hieman mietityttää minua, kuten kaikkia Raamatun tekstejä koskee myös ilmestyskirjaa melko vaikea ajoittamisongelma. Itse uskaltaisin sijoittaa sen samalle aikajaksolle Paavalin kirjeiden kanssa, taikka hieman myöhemmälle ajanjaksolle, siis että kyseessä olisi varsin varhainen tuotos. Tämä siksi, että ilmestyskirjan Rooma-vastaisuudet olisivat luontevampia. On toki hieman epätarkkaa metodologiaa ajoittaa ilmestyskirja vain erään tulkinnan mukaan, mutta jos tällaisessa esseemuodossa nyt tämä sallittaisiin edes hypoteesina...
Ilmestyskirjan 17. luvussa nimittäin puhutaan Babylonin portosta, mikä oman Raamattuni kommentaarissa selitetään tarkoittavan Roomaa, mikä on osuvaa myös erään pedon luvun selityksen kanssa. Jakeissa 9-11 enkeli kertoo Johannekselle:
"Tässä tarvitaan ymmärrystä ja viisautta. Seitsemän päätä tarkoittaa seitsemää vuorta, joilla nainen istuu. Myös kuninkaita on seitsemän. Viisi näistä on jo poissa, kuudes on vallassa. Yksi ei ole vielä tullut, ja kun hän tulee, hänen on määrä hallita vain vähän aikaa. Peto itse - se, joka on ollut mutta jota ei enää ole - on kahdeksas kuningas ja samalla yksi noista seitsemästä. Se joutuu tuhon omaksi."
Ilmestyskirja ei heti valmistuttuaan tullut kanonisoitavaksi, on mahdollista että se on tullut julki vasta kirjoittajaksi merkityn Johanneksen kuoltua, mitään tietoa julkaisemisajankohdasta ei ole. Eikä tekstejä nykyismielessä juuri julkaistukaan antiikissa, tämäkin oli lähinnä seurakuntansa käyttöön tarkoitettua rajoitetusti saatavilla olevaa omaa propagandaa. Varhaiskristityt olivat jota kuinkin oman aikansa Amnesty International, both in good and bad.
Seitsemän vuorta, tarkoittavat tietenkin Roomaa, koska sehän sopii myös Babylon-vertauksen kanssa yhteen. Toki hieman epäselviä ovat myös tarkalleen nuo seitsemän kukkulaakin, niitä kun ei aina aivan ole seitsemäksi saatu mutta se on antiikinihailijoiden ongelma. Riittää että Rooma vain on se urbs septemontium (vai onkohan tuokin fraasi alunperin 'vuorien ympäröimä kaupunki' olematta edes seitsemän vrt. saepta, no anyway.) Kuninkaat ovat tietenkin keisareita, ihan senkin uhalla että joku antiikkifiili nyt räjähtää ja sanoo että Julius Caesar ei ollut keisari, vielä vähemmän kuningas. Mutta itsevaltias mikä itsevaltias, ja kato hei tämä on Raamatun tekstiä! Raamatun kirjoittaja ei ollut vielä saavuttanut antiikkifiilin älyllistä tasoa, sen takia hän ihan luuli Caesaria ensin keisariksi ja sitten kuninkaaksi. Bonjaaks? Ja nämä muut kuninkaat ovat tietenkin Augustus, Tiberius, Caligula ja Claudius. Se kuudes, vallassa oleva, on sitten Nero. Neron jälkeen tulevan kuninkaan "on määrä hallita vain vähän aikaa", ja niinhän tuo tekikin, siis Galba. Raamatun tekstin mukaan tulisi sitten epämääräiset kymmenen kuningasta lisää, mikä osittain sopii myös historian tietoihin, sillä Galban jälkeen lyhyen kauden hallitsivat Otho ja Vitellius, vaikka siitä ei sitten kymmentä enää saakaan, sillä tuskin syrjäisellä saarella ollut ihminen tuona sisällissodan aikana tiesikään ihan heti kuka hallitsi. Kymmenen nyt ainakin sisälsi ne kaikki ehdokkaat.
Nero on kuitenkin eräs avain Raamatun tekstiin ja ensimmäiseen esittämääni pedon luvun tulkintaan. Pedon luku mainitaan ilmestyskirjan luvussa 13. Ihan englanninkielisestä wikipediasta plagioimalla saan nimittäin avatuksi arameankielisen translitteroinnin kreikankieliselle nimelle Nerōn Kaisar, joka arameankielisessä asussaan kuuluu "נרון קסר", latinalaisin aakkosin nrwn qsr - antiikinaikaista itseavautuvaa koodikieltä. Sekä kreikassa että arameassa numeraalit ilmaistiin kirjaimin ja laskemalla yhteen arameankieliset kirjaimet saamme yhteistulokseksi 666:
Näiden johdattelujen valossa ilmestyskirja siis oli oman aikakautensa tuote, tosin sen verran kryptisesti kirjoitettu, että se kelpasi apuvälineeksi myös myöhemmin, ja sanoisinko että seuraavien esimerkkien valossa jopa huomiota herättävällä tavalla.
Uskonpuhdistajat löysivät pedon luvun juuri sieltä mistä sen sitä parhaiten ehkä juuri tahtoivatkin löytää, nimittäin Paavin toimeenkuvan nimestä vicarius filii Dei, "Jumalan pojan sijainen". Ja ymmärrettävästä syystä tämä nimi jäi sittemmin katolisessa kirkossa paitsioon. Jos otamme jokaisen numeroarvoa kantavan kirjaimen ja laskemme niiden arvot yhteen, saamme myös tulokseksi 666.
V I C I V I L I I D I
5+1+100+1 +5+1 +50+1+1+500+1=666
Lisää mielenkiintoista dataa löytyy eräiden kreikkalaisten historioitsijoiden (Zonaras, Kedrenos) Muhammedista käyttämästä kirjoitusasusta MAOMETIS, jonka kreikkalaiset numeroarvot saavat myös tulokseksi 666.
M A O M E T I S
40+1+70+40+5+300+10+200 =666
Jätän tämän selityksen kyllä kreikkalaisten historioitsijoiden ongelmaksi, en ota kantaa siihen itse. Eli ei minulle kiitos mitään syytteitä sitten. Eihän se ole edes oikein kirjoitettu...
Hullunkurisia tulkintoja kaiken kaikkiaan, varsinkin kun yleensä kaikki pedon luvulla rehvastelijat sattumat olemaan joitain ihan muita kuin paaveja. Esimerkiksi Mustan raamatun kirjoittaja Alistair Crowley ei saanut pedon lukua millään muutettua siihen muotoon että se sopisi häneen itseensä. Hevin kuuntelijat eivät välttämättä aina ymmärrä että heidän paidoissa muka muodikkaasti kantamaa lukua 666 esittämä räpellys ei ole mikään seksikäs peto vaan vanha äijä Italiassa, joka kaiken lisäksi on vielä kristitty. Ja tuskin näitä ördejä edes kiinnostaa jonkun homoseksuaalin Rooman keisarinkaan jäljitteleminen. Ja Muhammediinhan ei tuo luku edes mielestäni viittaa korrektisti, vaan sinne päin vaan, eli se ei ole validi. Tuskin heviördet profeetastakaan silti olisivat niin kiinnostuneita, luulisin.
Mutta koska vauhtiin pääsin niin kerron jostain omastakin oivalluksestani. Joskus 20-vuotiaana pidin itseäni uskovaisena, tosin "oikeat" uskovaiset eivät minulle tätä titteliä olisi suoneet, en minä missään käynyt jeesustelemassakaan. Silloin 90-luvun lopuilla internet oli niin täyttä uutuuden tuomaa hypeä että se otti päähän. Opiskelin tuolloin klassista filologiaa ja perehdyin myös kreikan kielen avulla Raamatunkin alkutekstiin. Yritin selvittää itse silloin pedon lukua, ja silloin sain tämän välähdyksen. Arvioni ei tosin perustunut alkutekstiin, vaan paremminkin numeroon 666. Kreikankielisessä aakkostossa numeroa kuusi symboloi outo merkki, nimittäin stigma, jolla ei klassisessa kreikassa enää ollut käyttöä kirjaimena. Alunperin stigma oli symboloinut kirjainta digamma, jonka äännearvo on sama kuin tupla-veen, siis w. Tupla-vee on siis, kuutonen, ja missä me näemme kolme tupla-veetä, siis kolme kuutosta?
Bonjaaks?
Kyse on ihan Raamatusta tekstinä, siis kirjallisuutena. Jos ymmärsit tämän niin voimme ehkä jatkaa sivistyneesti. Raamatun ilmestyskirjassa esiintynyt peto ja sen luku ovat nimittäin hankkineet hyvin mielenkiintoisia tulkintoja, sekä huvittavia käyttötarkoituksia. Alun perin ilmestyskirja kirjoitettiin muinaiskreikalla, ja se sisälsi muun muassa kritiikkiä huonosti johdetuista seurakuntatehtävistä sekä lopussa kuvauksen maailmaa uhkaavista vitsauksista sekä maailman lopusta, ja Jumalan pojan viimeisestä voitosta pahuutta vastaan. Kirjan kirjoittaja kertoi saaneensa tiedot näyssä, jonka kuvauksen hän kirjoitti ylös. Teksti on todella rankkaa, olen lukenut sen monta kertaa ja suosittelen sitä ihan kirjallisuutena, enkä edes syytä lukijaa muistakaan mahdollisista kickseistä, sen verran hyvä se on.
Ilmestyskirjan kirjoittamisajankohta hieman mietityttää minua, kuten kaikkia Raamatun tekstejä koskee myös ilmestyskirjaa melko vaikea ajoittamisongelma. Itse uskaltaisin sijoittaa sen samalle aikajaksolle Paavalin kirjeiden kanssa, taikka hieman myöhemmälle ajanjaksolle, siis että kyseessä olisi varsin varhainen tuotos. Tämä siksi, että ilmestyskirjan Rooma-vastaisuudet olisivat luontevampia. On toki hieman epätarkkaa metodologiaa ajoittaa ilmestyskirja vain erään tulkinnan mukaan, mutta jos tällaisessa esseemuodossa nyt tämä sallittaisiin edes hypoteesina...
Ilmestyskirjan 17. luvussa nimittäin puhutaan Babylonin portosta, mikä oman Raamattuni kommentaarissa selitetään tarkoittavan Roomaa, mikä on osuvaa myös erään pedon luvun selityksen kanssa. Jakeissa 9-11 enkeli kertoo Johannekselle:
"Tässä tarvitaan ymmärrystä ja viisautta. Seitsemän päätä tarkoittaa seitsemää vuorta, joilla nainen istuu. Myös kuninkaita on seitsemän. Viisi näistä on jo poissa, kuudes on vallassa. Yksi ei ole vielä tullut, ja kun hän tulee, hänen on määrä hallita vain vähän aikaa. Peto itse - se, joka on ollut mutta jota ei enää ole - on kahdeksas kuningas ja samalla yksi noista seitsemästä. Se joutuu tuhon omaksi."
Ilmestyskirja ei heti valmistuttuaan tullut kanonisoitavaksi, on mahdollista että se on tullut julki vasta kirjoittajaksi merkityn Johanneksen kuoltua, mitään tietoa julkaisemisajankohdasta ei ole. Eikä tekstejä nykyismielessä juuri julkaistukaan antiikissa, tämäkin oli lähinnä seurakuntansa käyttöön tarkoitettua rajoitetusti saatavilla olevaa omaa propagandaa. Varhaiskristityt olivat jota kuinkin oman aikansa Amnesty International, both in good and bad.
Seitsemän vuorta, tarkoittavat tietenkin Roomaa, koska sehän sopii myös Babylon-vertauksen kanssa yhteen. Toki hieman epäselviä ovat myös tarkalleen nuo seitsemän kukkulaakin, niitä kun ei aina aivan ole seitsemäksi saatu mutta se on antiikinihailijoiden ongelma. Riittää että Rooma vain on se urbs septemontium (vai onkohan tuokin fraasi alunperin 'vuorien ympäröimä kaupunki' olematta edes seitsemän vrt. saepta, no anyway.) Kuninkaat ovat tietenkin keisareita, ihan senkin uhalla että joku antiikkifiili nyt räjähtää ja sanoo että Julius Caesar ei ollut keisari, vielä vähemmän kuningas. Mutta itsevaltias mikä itsevaltias, ja kato hei tämä on Raamatun tekstiä! Raamatun kirjoittaja ei ollut vielä saavuttanut antiikkifiilin älyllistä tasoa, sen takia hän ihan luuli Caesaria ensin keisariksi ja sitten kuninkaaksi. Bonjaaks? Ja nämä muut kuninkaat ovat tietenkin Augustus, Tiberius, Caligula ja Claudius. Se kuudes, vallassa oleva, on sitten Nero. Neron jälkeen tulevan kuninkaan "on määrä hallita vain vähän aikaa", ja niinhän tuo tekikin, siis Galba. Raamatun tekstin mukaan tulisi sitten epämääräiset kymmenen kuningasta lisää, mikä osittain sopii myös historian tietoihin, sillä Galban jälkeen lyhyen kauden hallitsivat Otho ja Vitellius, vaikka siitä ei sitten kymmentä enää saakaan, sillä tuskin syrjäisellä saarella ollut ihminen tuona sisällissodan aikana tiesikään ihan heti kuka hallitsi. Kymmenen nyt ainakin sisälsi ne kaikki ehdokkaat.
Nero on kuitenkin eräs avain Raamatun tekstiin ja ensimmäiseen esittämääni pedon luvun tulkintaan. Pedon luku mainitaan ilmestyskirjan luvussa 13. Ihan englanninkielisestä wikipediasta plagioimalla saan nimittäin avatuksi arameankielisen translitteroinnin kreikankieliselle nimelle Nerōn Kaisar, joka arameankielisessä asussaan kuuluu "נרון קסר", latinalaisin aakkosin nrwn qsr - antiikinaikaista itseavautuvaa koodikieltä. Sekä kreikassa että arameassa numeraalit ilmaistiin kirjaimin ja laskemalla yhteen arameankieliset kirjaimet saamme yhteistulokseksi 666:
| Resh (ר) | Samech (ס) | Qof (ק) | Noon (נ) | Vav (ו) | Resh (ר) | Noon (נ) | Sum |
| 200 | 60 | 100 | 50 | 6 | 200 | 50 | 666 |
Näiden johdattelujen valossa ilmestyskirja siis oli oman aikakautensa tuote, tosin sen verran kryptisesti kirjoitettu, että se kelpasi apuvälineeksi myös myöhemmin, ja sanoisinko että seuraavien esimerkkien valossa jopa huomiota herättävällä tavalla.
Uskonpuhdistajat löysivät pedon luvun juuri sieltä mistä sen sitä parhaiten ehkä juuri tahtoivatkin löytää, nimittäin Paavin toimeenkuvan nimestä vicarius filii Dei, "Jumalan pojan sijainen". Ja ymmärrettävästä syystä tämä nimi jäi sittemmin katolisessa kirkossa paitsioon. Jos otamme jokaisen numeroarvoa kantavan kirjaimen ja laskemme niiden arvot yhteen, saamme myös tulokseksi 666.
V I C I V I L I I D I
5+1+100+1 +5+1 +50+1+1+500+1=666
Lisää mielenkiintoista dataa löytyy eräiden kreikkalaisten historioitsijoiden (Zonaras, Kedrenos) Muhammedista käyttämästä kirjoitusasusta MAOMETIS, jonka kreikkalaiset numeroarvot saavat myös tulokseksi 666.
M A O M E T I S
40+1+70+40+5+300+10+200 =666
Jätän tämän selityksen kyllä kreikkalaisten historioitsijoiden ongelmaksi, en ota kantaa siihen itse. Eli ei minulle kiitos mitään syytteitä sitten. Eihän se ole edes oikein kirjoitettu...
Hullunkurisia tulkintoja kaiken kaikkiaan, varsinkin kun yleensä kaikki pedon luvulla rehvastelijat sattumat olemaan joitain ihan muita kuin paaveja. Esimerkiksi Mustan raamatun kirjoittaja Alistair Crowley ei saanut pedon lukua millään muutettua siihen muotoon että se sopisi häneen itseensä. Hevin kuuntelijat eivät välttämättä aina ymmärrä että heidän paidoissa muka muodikkaasti kantamaa lukua 666 esittämä räpellys ei ole mikään seksikäs peto vaan vanha äijä Italiassa, joka kaiken lisäksi on vielä kristitty. Ja tuskin näitä ördejä edes kiinnostaa jonkun homoseksuaalin Rooman keisarinkaan jäljitteleminen. Ja Muhammediinhan ei tuo luku edes mielestäni viittaa korrektisti, vaan sinne päin vaan, eli se ei ole validi. Tuskin heviördet profeetastakaan silti olisivat niin kiinnostuneita, luulisin.
Mutta koska vauhtiin pääsin niin kerron jostain omastakin oivalluksestani. Joskus 20-vuotiaana pidin itseäni uskovaisena, tosin "oikeat" uskovaiset eivät minulle tätä titteliä olisi suoneet, en minä missään käynyt jeesustelemassakaan. Silloin 90-luvun lopuilla internet oli niin täyttä uutuuden tuomaa hypeä että se otti päähän. Opiskelin tuolloin klassista filologiaa ja perehdyin myös kreikan kielen avulla Raamatunkin alkutekstiin. Yritin selvittää itse silloin pedon lukua, ja silloin sain tämän välähdyksen. Arvioni ei tosin perustunut alkutekstiin, vaan paremminkin numeroon 666. Kreikankielisessä aakkostossa numeroa kuusi symboloi outo merkki, nimittäin stigma, jolla ei klassisessa kreikassa enää ollut käyttöä kirjaimena. Alunperin stigma oli symboloinut kirjainta digamma, jonka äännearvo on sama kuin tupla-veen, siis w. Tupla-vee on siis, kuutonen, ja missä me näemme kolme tupla-veetä, siis kolme kuutosta?
Bonjaaks?
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Emotionaalinen manipulaatio
Aha, näköjään kirjoitan nyt suomeksi, mutta ehkä sen takia koska tämä aihe oli liian rankka facebookkiin, jonne tämän alunperin suunnittelin, en tosin kirjoittanut siitä ennen kuin nyt.
Aihe on emotionaalinen manipulaatio, jota minä ainakin näen maailmassa käytettävän liian paljon ja usein vieläpä harmillisiin tarkoituksiin. Peruskoulussa en asiaa vielä tajunnut, mutta tämä shokeeraamiseen perustuva vaikuttaminen oli käytössä jo tuolloin, ja sitä sovellettiin ihmisiin, joilla ei vielä ollut keinoja suojautua shokilta. Syyttää en voi opettajiakaan, koska hekin olivat näiden menetelmien kohteita yhtä lailla. Noh, emotionaalista manipulaatiota käytettiin kouluväkivallan torjunnassa, siis hyvässä tarkoituksessa, mutta jotenkin tuntui että shokeeraamisella vain korvattiin muuten puuttuvia metodeja. En syytä siitäkään, sillä maailma käytännöllisesti katsoen on ja pysyy epätäydellisenä.
Ensimmäinen asia, josta olen vihainen, on se että emotionaalista manipulaatiota käytettiin hyvien esitelmänumeroiden saamiseen. Tämän lapset olivat oppineet vanhemmiltaan, sillä itse skidit eivät tuommoista keksi. Eräs luokan sinänsä vähemmän lupaavimmista oppilaista, joka myöhemmässä elämässään sai linnatuomioita jostain pienistä, piti esitelmän pojasta, joka oli menettänyt molemmat kätensä yrittäessään sytyttää kaasulla toimivaa kiuasta. Jokainen muu oppilas oli pitänyt esitelmän vähemmän raflaavista aiheista, mutta tämä yksi jäi mieleen.
Esitelmä ei taatusti jäänyt mieleen sen takia että se olisi ollut niin massiivisen hyvin vedetty, se jäi mieleen koska se edusti emotionaalista manipulaatiota. Se edusti sellaista moraalitonta truismia, että kun pitää esitelmän opettajaa järkyttävästä aiheesta, niin saa hyvän numeron. Herranjestas! Sama jatkui myöhemminkin yläasteella, kun eräs luokkatoverini piti esitelmän sairaudesta, johon hänen isänsä oli menehtynyt. Esitelmän aikana opettaja käänsi päänsä käsien varaan ja pyyhki kyyneleitä. Esitelmää pitänyt tyttö sai tietysti kympin. Tämän tytön kaveri piti sitten tietenkin esitelmän äitinsä MS-taudista, mutta tätä numeroa en tiennyt, ehkä joku ysi.
Toisinaan manipuloiva esitys meni pieleen, eläinkokeista kertova nyyhkyttävä esitys sai aikaan vain suulaita kannanottoja, ehkä siksi koska se oli liian valmista propagandaa eikä se perustunut henkilökohtaiseen tragediaan. Arvatkaapa olisiko RC-harrastukseen perustuva peruskouluesitelmä ikinä saanut yhtä hyvää numeroa ainakaan yhtä vähällä vaivalla?
Toinen ärsyttävä piirre on se, että monen elokuvan arvostus saattaa täysin perustua tunteiden käsittelyyn. Pahin esimerkki ehkä on Mel Gibsonin Kristuselokuva Passion of the Christ, jossa kristinuskon messiaaseen ladotaan sellainen määrä ruoskaniskuja, että tämän kärsimykset eivät taatusti jätä ketään kylmäksi. Tai jos sellaisen verimössön näkeminen on jonkun mielestä lievää ja normaalia, niin suosittelen kriittistä introspektiota. Elokuvan ongelma ei niinkään ole sen sinänsä kuvottava väkivaltaisuus, vaan sen epärealismi. Jeesusta kohdeltiin huonosti Raamatunkin mukaan, mutta tuossa käsittelyssä hän olisi kuollut jo elokuvan alkupuolella. Gibson veti elokuvassaan totaaliset överit; toki on ymmärrettävää että ihmiset saadaan uskomaan että Jeesus kärsi ja häntä tulee arvostaa, mutta moinen esittelytapa on kömpelöintä emotionaalista manipulaatiota mitä nyt muovipaketissa voi saada. Toki on jotain splatterkauhua, mutta sen sietämään oppiminen on jo toinen ongelma.
Emotionaaliseen manipulaatioon sorrutaan vielä Spielbergin sinänsä hienossa sotakuvaelmassa Saving Private Ryan, jossa kaatuvat sotilaat huutavat äitiä. Tämä ehkä toimii Spielbergillä, mutta sama idea kupattiin myös suomalaiseen Rukajärven tie -elokuvaan, jossa sillalle loukkuun jäänyt alikersantti rupee huutelemaan ehkä vähän liian aikaisin. Katsojien järkyttäminen suurilla kontrasteilla saa aikaan shokkiefektin, mikä luo realistisen vaikutelman, mikä puolestaan voi silti olla virheellinen. Kuolevat huutamassa äitiä on toki dokumentoitu sota-aikainen ilmiö, mutta pääsääntöisesti kuolemanhoureissa, ja sota-sairaalassa. Ei vielä taistelukentällä osuman saadessa. Mutta toki kauniimpaahan se äitiä on huudella kuin kiroilla, sopii elokuvaan, vaikka onkin juuri sitä emotionaalista manipulaatiota, jonka tarkoituksena on tässä tapauksessa luoda mahdollisimman todentuntuinen mutta silti niin cheesy elokuva.
Sodassa emotionaalinen manipulaatio on tuttu, mutta suurelle yleisölle usein tiedostamaton aihe. Tästä tulenkin kolmanteen asiaan, josta tuohdun, sillä pääsääntöisesti manipulaatiota käyttävät äärivasemmistolaiset äänitorvet, joille viihteen propaganda on usein itsetarkoitus. Esimerkiksi musiikkivideo, jolla kuvataan amerikkalaissotilaita tappamassa pikkulapsia päähän osuvilla luodeilla voi jollekin olla tärkeä poliittinen kannanotto, mutta silti se on fiktiivisellä yksityiskohdalla mässäilevää emotionaalista manipulaatiota. Se, että asia on fiktiota, ei häiritse viestin läpiviemistä. Kenelle moisen fiktion toimittaminen on mielekästä poliittisesta syystä, pyrkii kyllä löytämään tapahtumalle oikeat viitteet myös todellisesta elämästä.
Tämä on kuitenkin tahditonta, kuten oikeastaan kaikki politisoiva taide, paitsi toki silloin kun taide itse on niin hyvää että sen poliittisuus ei anna pilata lopputulosta. Emotionaalisen manipulaation käyttäminen on nykyisellään ainakin epäobjektiivista, koska sitä pääsääntöisesti käytetään vain USA tai Israel-vastaisiin agendoihin, mutta tämä on toinen aihe, jonka käsittelyn ohitan tässä. Samalla tavalla manipuloivaa on toki se, että Holokaustin uhreja usein personifioidaan, esimerkiksi Anne Frankilla, mutta Holodomorissa tapetuille ja muille kommunismin uhreille ei ole omaa Anne Frankia vielä löytynyt.
Emotionaalinen manipulaatio on yksi postmodernin aikakauden voimakkaimpia vähän tiedostettuja masinointeja. Siitä on todisteena Vietnamin sodan sinänsä pari järkyttävää uutiskuvaa: toinen on napalmista palanut vietnamilaistyttö, ja toinen kuva on filmipätkä, jossa etelävietnamilainen sotilas ampuu vangittua sissiä päähän. Näitä kahta uutiskuvaa pyöritettiin 60-luvun USA:ssa niin usein, että ihmisten mielet kääntyivät sodan vastaisiksi. Vietnamin sodasta tuli suorastaan aikakauden rock-musiikin kulmakivi: se yhdisti sukupolven sodanvastaisuudella ja loi todellisen protestiaallon, joka olisi kyllä jäänyt himmeämmäksi, mikäli sotasensuuri olisi ollut kovempaa. Jos USA ei suorastaan hävinnyt sotaa lehdistön takia, niin ainakin sodan häviö nopeutui sen ansiosta.
Vanhan änkyräsukupolven, siis 'suurten ikäluokkien' USA-viha on paljolti peräisin Vietnamin sodan ajoilta. Pari uutiskuvaa olivat tehokkainta propagandaa mitä ikinä länsimaissa oltiin aiemmin pystytty ikinä luomaan. Koti, uskonto, ja isänmaa eivät saa kunnon kaikua aikaan kun sellainen tarkoittaa Vietnamilaisen tytön kärvistämistä napalmilla, sekä epäillyn Viet Cong -sissin päähän ampumista. Miettikääpä itse kumpi propaganda on tehokkaampaa.
Pohjois-Vietnam syyllistyi itse sotarikoksiin, tosin uutisointi oli kommunistihallinnon puolella kuten sen kuulijatkin jämäkässä ruodussa. Sodan jälkeen monet Viet Congin sissit lähetettiin pohjoisen omalle keskitysleirille, jossa nämä kärsivät suunnattomasti, mutta heidän protestinsa ei milloinkaan saavuttanut napalmitytön tai päälaukaussissin mediaseksikkyyttä.
Tätä on emotionaalinen manipulaatio, yksi fetistisen yksityiskohtaisesti kuvattu väkivallanteko on tehokkaampi poliittinen ase kuin 20 miljoonan totalitarismin uhrin mainitseminen. Se on epäkohta.
Aihe on emotionaalinen manipulaatio, jota minä ainakin näen maailmassa käytettävän liian paljon ja usein vieläpä harmillisiin tarkoituksiin. Peruskoulussa en asiaa vielä tajunnut, mutta tämä shokeeraamiseen perustuva vaikuttaminen oli käytössä jo tuolloin, ja sitä sovellettiin ihmisiin, joilla ei vielä ollut keinoja suojautua shokilta. Syyttää en voi opettajiakaan, koska hekin olivat näiden menetelmien kohteita yhtä lailla. Noh, emotionaalista manipulaatiota käytettiin kouluväkivallan torjunnassa, siis hyvässä tarkoituksessa, mutta jotenkin tuntui että shokeeraamisella vain korvattiin muuten puuttuvia metodeja. En syytä siitäkään, sillä maailma käytännöllisesti katsoen on ja pysyy epätäydellisenä.
Ensimmäinen asia, josta olen vihainen, on se että emotionaalista manipulaatiota käytettiin hyvien esitelmänumeroiden saamiseen. Tämän lapset olivat oppineet vanhemmiltaan, sillä itse skidit eivät tuommoista keksi. Eräs luokan sinänsä vähemmän lupaavimmista oppilaista, joka myöhemmässä elämässään sai linnatuomioita jostain pienistä, piti esitelmän pojasta, joka oli menettänyt molemmat kätensä yrittäessään sytyttää kaasulla toimivaa kiuasta. Jokainen muu oppilas oli pitänyt esitelmän vähemmän raflaavista aiheista, mutta tämä yksi jäi mieleen.
Esitelmä ei taatusti jäänyt mieleen sen takia että se olisi ollut niin massiivisen hyvin vedetty, se jäi mieleen koska se edusti emotionaalista manipulaatiota. Se edusti sellaista moraalitonta truismia, että kun pitää esitelmän opettajaa järkyttävästä aiheesta, niin saa hyvän numeron. Herranjestas! Sama jatkui myöhemminkin yläasteella, kun eräs luokkatoverini piti esitelmän sairaudesta, johon hänen isänsä oli menehtynyt. Esitelmän aikana opettaja käänsi päänsä käsien varaan ja pyyhki kyyneleitä. Esitelmää pitänyt tyttö sai tietysti kympin. Tämän tytön kaveri piti sitten tietenkin esitelmän äitinsä MS-taudista, mutta tätä numeroa en tiennyt, ehkä joku ysi.
Toisinaan manipuloiva esitys meni pieleen, eläinkokeista kertova nyyhkyttävä esitys sai aikaan vain suulaita kannanottoja, ehkä siksi koska se oli liian valmista propagandaa eikä se perustunut henkilökohtaiseen tragediaan. Arvatkaapa olisiko RC-harrastukseen perustuva peruskouluesitelmä ikinä saanut yhtä hyvää numeroa ainakaan yhtä vähällä vaivalla?
Toinen ärsyttävä piirre on se, että monen elokuvan arvostus saattaa täysin perustua tunteiden käsittelyyn. Pahin esimerkki ehkä on Mel Gibsonin Kristuselokuva Passion of the Christ, jossa kristinuskon messiaaseen ladotaan sellainen määrä ruoskaniskuja, että tämän kärsimykset eivät taatusti jätä ketään kylmäksi. Tai jos sellaisen verimössön näkeminen on jonkun mielestä lievää ja normaalia, niin suosittelen kriittistä introspektiota. Elokuvan ongelma ei niinkään ole sen sinänsä kuvottava väkivaltaisuus, vaan sen epärealismi. Jeesusta kohdeltiin huonosti Raamatunkin mukaan, mutta tuossa käsittelyssä hän olisi kuollut jo elokuvan alkupuolella. Gibson veti elokuvassaan totaaliset överit; toki on ymmärrettävää että ihmiset saadaan uskomaan että Jeesus kärsi ja häntä tulee arvostaa, mutta moinen esittelytapa on kömpelöintä emotionaalista manipulaatiota mitä nyt muovipaketissa voi saada. Toki on jotain splatterkauhua, mutta sen sietämään oppiminen on jo toinen ongelma.
Emotionaaliseen manipulaatioon sorrutaan vielä Spielbergin sinänsä hienossa sotakuvaelmassa Saving Private Ryan, jossa kaatuvat sotilaat huutavat äitiä. Tämä ehkä toimii Spielbergillä, mutta sama idea kupattiin myös suomalaiseen Rukajärven tie -elokuvaan, jossa sillalle loukkuun jäänyt alikersantti rupee huutelemaan ehkä vähän liian aikaisin. Katsojien järkyttäminen suurilla kontrasteilla saa aikaan shokkiefektin, mikä luo realistisen vaikutelman, mikä puolestaan voi silti olla virheellinen. Kuolevat huutamassa äitiä on toki dokumentoitu sota-aikainen ilmiö, mutta pääsääntöisesti kuolemanhoureissa, ja sota-sairaalassa. Ei vielä taistelukentällä osuman saadessa. Mutta toki kauniimpaahan se äitiä on huudella kuin kiroilla, sopii elokuvaan, vaikka onkin juuri sitä emotionaalista manipulaatiota, jonka tarkoituksena on tässä tapauksessa luoda mahdollisimman todentuntuinen mutta silti niin cheesy elokuva.
Sodassa emotionaalinen manipulaatio on tuttu, mutta suurelle yleisölle usein tiedostamaton aihe. Tästä tulenkin kolmanteen asiaan, josta tuohdun, sillä pääsääntöisesti manipulaatiota käyttävät äärivasemmistolaiset äänitorvet, joille viihteen propaganda on usein itsetarkoitus. Esimerkiksi musiikkivideo, jolla kuvataan amerikkalaissotilaita tappamassa pikkulapsia päähän osuvilla luodeilla voi jollekin olla tärkeä poliittinen kannanotto, mutta silti se on fiktiivisellä yksityiskohdalla mässäilevää emotionaalista manipulaatiota. Se, että asia on fiktiota, ei häiritse viestin läpiviemistä. Kenelle moisen fiktion toimittaminen on mielekästä poliittisesta syystä, pyrkii kyllä löytämään tapahtumalle oikeat viitteet myös todellisesta elämästä.
Tämä on kuitenkin tahditonta, kuten oikeastaan kaikki politisoiva taide, paitsi toki silloin kun taide itse on niin hyvää että sen poliittisuus ei anna pilata lopputulosta. Emotionaalisen manipulaation käyttäminen on nykyisellään ainakin epäobjektiivista, koska sitä pääsääntöisesti käytetään vain USA tai Israel-vastaisiin agendoihin, mutta tämä on toinen aihe, jonka käsittelyn ohitan tässä. Samalla tavalla manipuloivaa on toki se, että Holokaustin uhreja usein personifioidaan, esimerkiksi Anne Frankilla, mutta Holodomorissa tapetuille ja muille kommunismin uhreille ei ole omaa Anne Frankia vielä löytynyt.
Emotionaalinen manipulaatio on yksi postmodernin aikakauden voimakkaimpia vähän tiedostettuja masinointeja. Siitä on todisteena Vietnamin sodan sinänsä pari järkyttävää uutiskuvaa: toinen on napalmista palanut vietnamilaistyttö, ja toinen kuva on filmipätkä, jossa etelävietnamilainen sotilas ampuu vangittua sissiä päähän. Näitä kahta uutiskuvaa pyöritettiin 60-luvun USA:ssa niin usein, että ihmisten mielet kääntyivät sodan vastaisiksi. Vietnamin sodasta tuli suorastaan aikakauden rock-musiikin kulmakivi: se yhdisti sukupolven sodanvastaisuudella ja loi todellisen protestiaallon, joka olisi kyllä jäänyt himmeämmäksi, mikäli sotasensuuri olisi ollut kovempaa. Jos USA ei suorastaan hävinnyt sotaa lehdistön takia, niin ainakin sodan häviö nopeutui sen ansiosta.
Vanhan änkyräsukupolven, siis 'suurten ikäluokkien' USA-viha on paljolti peräisin Vietnamin sodan ajoilta. Pari uutiskuvaa olivat tehokkainta propagandaa mitä ikinä länsimaissa oltiin aiemmin pystytty ikinä luomaan. Koti, uskonto, ja isänmaa eivät saa kunnon kaikua aikaan kun sellainen tarkoittaa Vietnamilaisen tytön kärvistämistä napalmilla, sekä epäillyn Viet Cong -sissin päähän ampumista. Miettikääpä itse kumpi propaganda on tehokkaampaa.
Pohjois-Vietnam syyllistyi itse sotarikoksiin, tosin uutisointi oli kommunistihallinnon puolella kuten sen kuulijatkin jämäkässä ruodussa. Sodan jälkeen monet Viet Congin sissit lähetettiin pohjoisen omalle keskitysleirille, jossa nämä kärsivät suunnattomasti, mutta heidän protestinsa ei milloinkaan saavuttanut napalmitytön tai päälaukaussissin mediaseksikkyyttä.
Tätä on emotionaalinen manipulaatio, yksi fetistisen yksityiskohtaisesti kuvattu väkivallanteko on tehokkaampi poliittinen ase kuin 20 miljoonan totalitarismin uhrin mainitseminen. Se on epäkohta.
Invite me too!
I am embarking on this journey again. I used to have another blog somewhere too but this time I decided to return to the biz and start producing some stuff. My bloggings maybe were too hard, or specific, for many readers on the more casual sites. I'll still continue on those as well, with the more banal topics.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)